Lue keskustelun säännöt.
Alzheimeria sairastavan isän kanssa juhannus!
KallionSpugeWildChild
23.06.2018 |
miten tässä voi olla, kumpikin herää jo kello 06, pitää antaa aamulääket tehdä aamupala ja ruoat päivällä,. ei vaan oo mitään yhteistä. Ei ole keskusteltavaa eikä isää saa aktivoitua mihinkään kuin pakolla eikä häntä kiinnosta mikään, muu kuin ehkä ruoka ja nukkuminen. Pakko istua koneella ja pelata ja kuunnella musaa ja odottaa kun pääsee taas stadiin yksin omiin oloihin. Vesi sade vielä pilaa kaiken kun ei voi olla ulkona ja mökilläkään.
Kommentit (9)
Menee se yksi juhannus näinkin. Ei sentään ole humalassa, mutta vaikea sanoa, kumpi pahempi: humalainen vai dementoitunut isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiva, ett hoidat kuitenkin
Mitä kivaa siinä on? Ainoastaan isällehän tuo ehkä on kivaa, ei kellekään muulle. Tai sitten sulla on omituiset mieltymykset elämässä.
isä odottaa melkein enempi sitä että hoitajat taas kävisivät 3 kertaa päivässä ja ihemttelee että nyt ei käy kun olen paikalla. on sitten hänellä jokin järjestys joka ei muutu. vähänkin epäjärjestystä ja uutta sotkeee hänen ajatusmaailmaansa ja ei ole turvallinen olo. mökillekään ei halua lähteä kun siellä on taas uusi maailma
Olen ollut suuren osan viime talvesta muistisairaan äitini seurana. Turhauttavaahan se on, kun toinen toistelee samoja juttuja kymmeniä kertoja päivässä eikä kuitenkaan tarvitse tehdä paljon muuta kuin huolehtia lääkkeet ja ruokinta. Äiti sentään viihtyi pitkiä aikoja neuloen ja televisiota katsellen. Onneksi sinulla on netti, saisitkohan isäsi kiinnostumaan vaikka videoiden katselusta? Youtubesta ja Ylen arkistoista varmaan löytyisi mielenkiintoista kuvamateriaalia ja musiikkia isäsi nuoruudesta. Vanhat asiat saattaisivat kiinnostaa enemmän kuin nykypäivä.
Näinhän se muistisairaan kanssa menee. Ei ole kiinnostuksen kohteita eikä toisaalta myöskään aloitekykyä. Ne asiat, joista itse kuvittelee toiselle olevan vaihtelua, ovatkin muistisairaalle liian rasittavia, koska muutos sekoittaa. Onhan se pitkästyttävää ja ahdistavaakin, kun joutuu kohtaamaan sen, että itselle rakkaasta ihmisestä on tullut täysin vieras eikä häneen saa yhteyttä. Olen ollut samassa tilanteessa. Meillä paletissa mukana olivat vielä sekavuus, levottomuus ja käytöshäiriöt...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, sitä sinun isää ei oikeastaan enää ole, kun mieli on hiipunut ja hiipumassa kokonaan pois. Heille, joilla on muistisairaus on varmasti tärkeintä rutiinit ja turvallisuuden tunne sitä kautta. Toisinaan olen miettinyt, että jos omaista ei tunnista enää niin ei sillä ole enää sille sairaalle väliä käykö katsomassa vai ei. Se on enemmän oman syyllisyyden tunteen/luopumisen käsittelyä se käyminen ja toteaminen, ettei asiat muutu ja ei tuo tiedä, kuka olen. Itse en ole enää mummoni luona käynyt, koska ei hän tunnista enää ketään ja siten asialla ei kai hänelle ole väliä. Emme kyllä olleet läheisiä aiemminkaan, hän suosi aina serkkuani joka asiassa.
Minun nyt 66-vuotias äitini sairastaa Alzheimeria. Tuntuu, että tätä samaa paskaista helvettiä on jatkunut ikuisuus, vaikka todellisuudessa äiti sairastui noin 2,5 vuotta sitten.
Aluksi oli vain pieniä muistamattomuuksia ja sanan löytämisen vaikeutta. Nyt äiti ei puhu oma-aloitteisesti oikein mitään ja kysymyksiin osaa vastata lähinnä yhdellä tai kahdella sanalla. Kauempana menneisyydessä tapahtuneista asioista saa jopa keskustelun aikaan, muuten ei. Nyt uusimpana tullut myös ymmärtämisen vaikeus - ei aina ymmärrä puhetta. Jos sanotaan: ”Katsopa tuolta jääkaapista”, voikin hämmentyä, yrittää katsoa tavallisesta kaapista, ja kauan menee, että saa ymmärtämään, mitä pitikään tehdä.
Tämä on aivan hirveää paskaa. Ymmärrän turhautumisesi, ap. Mikään ei tietenkään äidin vika ole ja lempeästi häntä parhaamme mukaan kohtelemme, mutta kyllä hän on rasittavaa seuraa! Isän kanssa vielä itsenäisesti asuvat, ja isälle tämä on tietenkin ihan hirveän rankkaa. Itse asun lähes 300 kilometrin päässä.
Olen tämänkin juhannuksen viettänyt heidän kanssaan (kuten myös joulut), ja ankeaa on. Isää tietenkin on mukava tavata ja äitikin aina on tosi iloinen nähdessään, mutta kaiken yllä leijuu suru äidin sairaudesta. Siitä on jotenkin mahdotonta päästä yli ja eteenpäin, koska tilanne on jatkuva ja muuttuu koko ajan pahemmaksi. Olisi eri asia, jos tauti pysähtyisi ja säilyisi sitten samana, mutta näin ei ole.
Yritän käydä usein, vähintään kerran kahdessa kuussa, mutta useammin on tavoite. Viikon kuluttua menen äidin kanssa kylpylään kahdeksi päiväksi. Vanhempieni kotona käymme äidin kanssa kävelyllä ja saunomme yhdessä. Yritän yksin keksiä puhuttavaa. Isä tietysti joka kerralla haluaa myös vähän puhua äidistä - jotenkin hänenkin pitää saada sydäntään kevennettyä. Joulu, juhannus, isänpäivä, äitienpäivä. Kaikki ”juhla”päivät samaa surua. Hyviäkin hetkiä on eikä tietenkään missään murheen alhossa vellota, mutta ne, jotka tämän saman ovat kokeneet, tietävät, miltä se taustalla häilyvä varjo tuntuu.
Ennen oli äidin kanssa yhteisiä asioita. Enää jotenkin ei. Hän ei osaa puhua mistään nykyajan jutuista, minun kuulumisistani yms. Ei koskaan kysy minulta mitään. Se on mennyttä. Ymmärrän kyllä, mutta se ei tee siitä yhtään mukavampaa. Kunpa tätä pääsisi jotenkin pakoon, saisi surun hetkeksi sammutettua ja painon pois rinnasta. Mutta isäni sanoin: ”Näillä mennään.”
Tsemppiä ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiva, että teillä kaikilla on kivaa!
Kiva, ett hoidat kuitenkin