Hankala tilanne, lähdenkö vai jäänkö?

Olemme nelissäkymmenissä oleva pari. Kolme lasta, ei enää vauvoja, ei vielä teinejä.
Yhdessä yli vuosikymmenen.
Molemmilla ollut erilaisia vaiheita tässä matkan varrella. Liiallista mustasukkaisuutta, talousvaikeuksia, kunnioituksen puutetta puolin ja toisin.
Molempien elämä kapeutunut vaan töihin ja kotiin.
Eroa mietitty pariin otteeseen, kerran näistä ihan tosissaan laskettiin omaisuuden jakoa jne.
Kuitenkin sinnitelty yhdessä.
Nyt viimeiset vuodet vaan pyöritetty arkea. Päävastuu on ja on aina ollut minulla. Päävastuu lapsista, taloudesta, tuloista, kaikesta elämäämme liittyvästä.
Mies on töissä yrittäjänä aivan ympäripyöreitä aikoja. Rahaa ei silti näy. Saattaa viikkokausia vain illalla tupsahtaa klo 20-00 välillä kotiin. Ei noudata sopimuksiamme rahan suhteen. Ei siis anna minulle yhdessä sopimaamme rahamäärää talouden pyöritystä varten. Vetoaa työkuluihin tai vielä maksamattomiin keskeneräisinä töihin.
Ei pidä varsinaisia vapaapäiviä kuin vain pakosta, siis alle viisi päivää vuodessa.
Lasten kanssa periaatteessa pärjää, mutta ihan omilla säännöillään. Ei pysty pitäytymään normaaleissa tavoissa, ei välitä nukkumaanmenoajoista, ei ruokailurytmistä, hänen käsitys lasten hoidosta voi tarkoittaa työauton kyydissä istumista koko päivän.
Voi jättää lapset vaikka sukulaiselleen hoitoon kun on unohtanut sopia töistä vapaata näihin ajankohtiin.

Jotenkin omituisesti kuitenkin on saanut manipuloitua minut vain jäämään. Nyt kun tätä kirjoitan, niin en todellakaan ymmärrä miten.
Ihan niin kuin olisi kuitenkin ”minun vika”, että on hankalaa ja jotenkin koen syyllisyyttä tästä kaikesta.
Meillä oli ennen ihan hyvä seksielämä, mutta nykyisin olen vaan jotenkin ihan kuollut ja väsynyt vain kaikkeen. En todella enää koe mitään tunteita miestä kohtaan.
Olen varmaan jotenkin kroonisesti jo masentunut tästä elämästä.
Riitelemme jonkin verran, äyskitään, tiuskitaan ja sitten mykkäkoulua.
Minulla on sellainen tuntuma, että mies saattaa alkaa aktiivisen hankalaksi jos yritän lopettaa suhteemme.
Silloin kun viimeksi yritin irrottautua tästä, niin oli uhkaavan oloinen, tästä on jäänyt sellaista ihmeellistä elämään tänne kotiin, että esim. jos illalla olemme molemmat kotona ja lapset pitäisi saada nukkumaan, niin hän hoitaa iltahommia isompien lasten kanssa. Vitkuttelee, riehuttaa, pelaa tabletilla ja sitten itsekin meinaa hermostua kun lapset eivät yhtäkkiä sekunnissa koneen kiinnilaitoin jälkeen pysty rauhoittumaan. Saatan tällaisessa tilanteessa käydä sanomassa, että kiva jos nyt rauhoittuisivat jo nukkumaan kun seuraavan aamun väsymys jää sitten minun käsiini hoidettavaksi (mies lähtee jo aikaisin töihin). Silloin usein tiuskaisee jotain tyyliin, ”äiti haluaa että me nyt lopetetaan hauskanpito” tai ”olkaa hiljaa kun äiti taas valittaa”. Samalla voi sulkea oven nenäni edestä.
Olen ihan rauhallisesti yrittänyt sanoa toistuvasti, että ei ehkä tarvitsisi kääntää asioita minun ”viaksi” tai jotenkin luoda tuntumaa siitä , että olisin jotenkin ”vastaan heitä”. Miksei voisi vain sanoa, että hei nyt kello onkin jo paljon, pitää nukkua.
Luo siis ajatusta siitä , että minä olisin jokin ilkeä ilonpilaaja.

Kuitenkin lapset toimivat todella kivasti silloin kun olen heidän kanssaan yksin illat ja oikeastaan vaan miehen paikalla ollessa tulee tällaista ihme säätöä aina.

Puh, mikä ajatusvirta. Ajatuksia, kommentteja?