Lapsuuden vapaus vai vankila?

Minullakin on mielenterveysongelmia. Yhä haen paljon sitä, miten ihmisten kanssa tulisi toimia, kun kotona ei pahemmin vaivauduttu kasvatusta antamaan. Eniten luulen ongelmieni mielenterveyden kanssa liittyvän omien vanhempien tunne-elämän epävakauteen, ei niinkään siihen olisiko kasvatuksen pitänyt olla jotenkin määrätietoisempaa vai ei.

Niinhän se sanonta on, että rajat on rakkautta. Mullakin on vasta pieniä lapsia, mutta oma lapsuuteni on ollut tosi onnellinen. Mielenterveysongelmia ei sieltä ole seurannut.

Mun vanhemmat rajoitti sellaisia potentiaalisesti vaarallisia asioita. Keskusteltiin yhdessä rajoista, ja selitettiin että mitkä perusteet on minkäkin säännön takana. Jos pyysin ja perustelin järkevästi, niin niistä voitiin joustaakin.

Meillä ei ollut rangaistuksia tai aresteja. Tiesin aina, että voisin soittaa vanhemmille, jos olen mokannut. Joskus äiti oli vihainen tai pettynyt, mutta sain silti aina kuulla olevani hyvä ihminen. Tekoni vain saattoi olla väärä.

Kopioin toisesta ketjusta:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudesta ja nuoruudesta on jäänyt semmoinen kuva, että vanhemmat elivät ja keskittyivät omaan elämäänsä ja lapset meni miten meni siinä sivussa.

Hyvä pointti. Tai ainakin minusta tuo kuulostaa siltä miten olen kokenut. Isä ja äiti oli yksi kokonaisuus ja ”pennut” oli sen ulkopuolella ja selvisi miten selvisi. Toki ruokaa sain eikä lyöty, tukkapöllyä/luunappeja vain. Pärjääminen oli kova juttu. Vapaus oli ihanaa mutta mulle on jäänyt siitä turvaton olo, kun kukaan ei kattonut eikä kysynyt perään, mistään ei keskusteltu (miten päivä meni tai onko kaikki hyvin). Pahinta oli kun vanhemmat ei uskoneet, että pelkään tai että muhun sattuu. Siis jos kehtasin joskus kertoa, niin häpeällistä se oli avautua ettei yksin pärjää. Ja sitten ei uskottu tai ne ei jotenkin pystyneet ottamaan mun hätääni vastaan. Pelkäsin ja olin vihainen ja lopulta epätoivoinen.

Esim. meidän yläkerran ukko yritti jotain epämääräistä mun kanssa. Pääsin pakoon. Pyysin vanhempia lukittemaan edes yöksi oven mutta eihän ne kuunnelleet tai ottaneet todesta... yöllä sitten ite hiivin lukittemaan ovet kun vanhemmat nukkui.

Pahinta on varmaan täys välinpitämättömyys.

Mulla oli myös 1970-luvun lapsena hyvin vapaa lapsuus, juurikin tyylillä "mukulat kasvaa siinä tavallisen elämän sivussa, ei niitä tarvi kasvattaa". Mutta meillä kaikkiiin sisaruksiin tämä on toiminut hyvin, kellään ei ole ollut elämässään mitään mt- tai muitakaan ihmeempiä ongelmia. 

Sovellan muuten itse samaa koirienkasvatuksiin, eli en tee numeroa koirista ja niiden kouluttamisesta, ja mulla on ollut poikkeuksetta hyvin käyttäytyviä koiria vaikka joidenkin rotu on ollut vaikeahkona pidetty. Tästä näkökulmasta ihmetyttää ja vähän säälittää ne, jotka stressaa ties minkä yksinjääntiopetttamisten, temppukoulutusten jne kanssa, kun tuntuu että niitä harrastavilla on koko ajan jotain koiraongelmia, kun taas mulla joka en näe moista vaivaa ollenkaan, ei ole. 

Lapsia ei ole, mutta luulen että olisin vapautta antanut myös lapsille paljon, ja ahdistunut jopa tästä nykyajan menosta jossa vapautta pidetään heitteillejättönä.

Meidän suvussa on katsottu lasten perään keskimääräistä tarkemmin ja jaettu varoittavia esimerkkejä, mitä joidenkin muiden sukujen lapsille on tapahtunut, kun vanhemmat ovat olleet huolettomia, herkkäuskoisia, välinpitämättömiä, tietämättömiä, kokemattomia tai yksinkertaisesti vain matalan älykkyyden omaavia, vailla ymmärrystä. Jo isoäitini aikoina kaikki kymmenen lasta selvisivät elossa lapsesta aikuiseksi ja ilman mitään pysyvää haittaa aiheuttavia vammoja! Pieni osuus onnella tässä, mutta suurempi osuus sillä, että lapsien touhuista oltiin perillä ja osa kiellettiin.

Välillä on vaikeaa, kun näkee mitä tyhmyyksiä jotkut lapset tekevät ja kun vanhemmille niistä kertoo, eivät kaikki osaa ottaa vakavasti.

Sain kattoa mitä vain lapsena telkasta, esim. V-sarjaa. Elämäni ekan paniikkikohtauksen sain katsellessani Thrilleria. Ikää oli jotain välillä 6-9 vee.

Vierailija kirjoitti:

Sain kattoa mitä vain lapsena telkasta, esim. V-sarjaa. Elämäni ekan paniikkikohtauksen sain katsellessani Thrilleria. Ikää oli jotain välillä 6-9 vee.

Vielä että psykologi sanoi mulle, että se etten ole osannut rauhoitella itseäni aikuisena (saanut paniikkeja) on saattanut johtua siitä ettei äiti rauhoitellut minua sylissään. En ole sitten lapsena oppinut taitoa rauhoittua.