Yksilapsiset perheet

En koe.

Minulla on yksi aikuinen lapsi. Hän on puolestaan kiitollinen siitä, että on saanut olla ainut lapsi. On ollut kiitollinen jo ihan pienestä pitäen...

Muistan lapsena joskus kaivanneeni sisarusta, etenkin jouluna ja pääsiäisena, en kyllä muuten. Nyt aikuisena sisarus olisi ehkä kiva asia, jos olisi hyvät välit.

En koe. Olen itse myös ainoa lapsi, enkä ole kaivannut sisaruksia. Tuttavapiirissä myös sisaruksia joilla niin huonot välit että toivovat olevansa ainokaisia (toki niitä joilla hyvät suhteet on eniten, mutta kaikilla ei tosiaan ole). Sisarus ei automaattisesti tee autuaaksi, eikä ainokaisuus onnettomaksi, riippuu ihan ihmisestä ja tilanteesta.

Aina menee väärin. Jos ois sisaruksia niin valittamaan taipuvainen valittaisi siitä, kun piti huomiosta kiistellä ja perintökin pitää jakaa.

Kaikki sisarukset eivät ole läheisiä, jokainen meistä koostaa oman lähipiirinsä.

Miksi siitä vielä pitäisi kokea erityistä syyllisyyttä, ettei luonto, kohtlo tai mikä lie ei ole onnistunut saamaan alulle useampaa lasta? - Korjaan on saanut kyllä alulle, mutta on jäänyt "kesken" ja jäänyt syntymättä elävänä. Huokaus. Tietysti adoptiota olisi voinut harkita, mutta ei sekään ole mikään helppo ratkaisu ja päätös lähteä toteuttamaan. Tiedän myös, että on monia jotka ovat yrittäneet saada -ei siis tehdä- sen yhdenkin lapsen, siinä onnistumatta, vaikka apuna ja tukena on ollut useampikin apu ja tuki. Osa lapsia kovasti toivoneita on onneksi päässyt, niin pitkälle että ovat löytäneet kumppanin jonka kanssa ovat voineet jakaa haaveen  omasta jälkikasvusta.

Mutta tiedän myös yksin eläviä, joille sinkkuus sinänsä ei ole mikään ongelma, mutta jotka samalla monet kokevat, että niin kauan ovat sinkkuja eivät hanki lapsia, koska ovat sitä mieltä, että lapsi "ansaitsisi" ainakin lähtökohtaisesti kaksi välittävää ja hänestä huolta pitävää vanhempaa (/huoltajaa). Eikä vain siksi, että hedelmöityshoidot ovat yksin kannettavina verraten raskaat ; eivätkä tee yhdestäkään lasta toivovaa sinkkumiestä isäksi.

Sinkkumiehille saattaa olla muutoinkin vaikeampaa edes sanoa ääneen haaveielvansa saavansa jälkikasvua ilman, että tuohon ääneen lausuttavaan toiveeseen tulisi liittää halun löytää tai saada itselle myös kumppani (yleisesti hyväksyttävämmin) nainen, jonka kanssa saattaisi tämän haaveen omasta, vai pitäisi kai kai sanoa yhteisestä jälkikasvusta toteuttaa.     

Tavallaan koen syyllisyyttä

Lapseni on nyt 5-vuotias ja olen eronnut, joten lisää sisaruksia on tuskin tulossa, ei välttämättä ikinä. Tuntuu, että lapsella on herkästi tylsää kotona, kun ei ole kaveria omasta takaa. Ja että lapsi jää paitsi siitä "varsinaisesta" lapsiperhe-elämästä, missä on omat jutut sisarusten kanssa. Elämä olisi luultavasti rikkaampaa, jos lapsia olisi enemmän. Nyt minä olen lapsen ainoa seuralainen kotona.

Toisaalta meillä on läheisempi suhde kuin mitä ehkä olisi, jos lapsia olisi useampi. Teemme aina kaiken kahdestaan. Myös taloudellisesti on mahdollista tarjota enemmän. Elämä on monella tavalla helpompaa, kun on vain yksi lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Koetteko vanhemmat syyllisyyttä, että lapsellanne ei ole sisaruksia? Minulla on yksi lapsi, jo lähes täysikäinen. Hän valittaa usein kuinka ikävää on kun ei ole sisaruksia. Olen alkanut kokea suurta syyllisyyttä ja ahdistusta asiasta. Että olen näin huonon elämän tarjonnut lapselleni. Muutenkin on pieni suku.

  Joskus tota oon miettiny, mut kaks lasta meni kesken niin eihän tässä itteekään voi syyllistää. Sitä paitsi lapsemme ymmärtää kyllä ettei sisarustenkaan välit aina niin lämpimät ole.

Ei hän ole valittanut, 16 vuotias. Toivon hänelle rakastavaa puolisoa sitten kun sen aika on ja ehkä sitä kautta isompaa sukua ja monta omaa ihanaa lasta.

En koe. Olen toiminut oman jaksamiseni puitteissa ja huomioinut myös taloudelliset seikat, siksi yksi lapsi. Joskus kuvittelin että toinen lapsikin tulisi, mutta eipä tuntunut enää myöhemmin hyvältä idealta.

Meillä on yksi lapsi, päätimme jo ennen tämän syntymistä että enempää ei tule. Miksi kokisin syyllisyyttä?