Omituisin asia, minkä halusit lapsena (tai mitä joku tuntemasi lapsi on halunnut yms.)

Vihasin niin paljon liikuntaa, että toivoin joutuvani pyörätuoliin, ettei tarvitse enää liikkua.

Nykyään tykkään liikunnasta enkä onneksi ole pyörätuolissa

En tiedä mistä sen keksin, mutta toivoin jonkun hetken, että Barbie-nukestani olisi tullut ihan oikeasti elävä. Ajattelin, että jos toivon sitä oikein kovasti, se voisi onnistua. Keksin tälle elotoiveelle oman laulunkin, jota lauloin Barbilleni, jota pidin ikkunalaudalla jonkun vihreän oksan kanssa. Ajattelin, että se elävä kasvi voisi jotenkin lietsoa eloa barbiinkin :D

Oispa ollut kivaa, mutta tosi friikkiä päästä leikkimään elävällä barbiella. Järjellä tajusin jo silloin toiveeni älyttömyyden ja nolouden yms., mutta eipä se yrittäminen mitään maksanut :D

Telkkarista tuli muinoin piirretty Magician. Halusin olla taikuri ja tehdä hyvää pienillä taioilla. Toinen toive oli toimiva häntä, jolla olisin voinut kiipeillä, rapsuttaa toisia ja pölliä hedelmiä.

Halusin niin kovasti mikroskoopin. Edelleen haaveilen siitä.

N57

Halusin pienenä, että joku joutuisi onnettomuuteen tai vastaavaa että saisin sitten pelastaa tilanteen ja soittaa apua tms. Kaipasin kovasti huomiota ja hyväksyntää sitä saamatta, ehkä siksi unelmoin sankaruudesta.

Olisin halunnut lemmikiksi saukon ja tiikerin ja vaikka mitä muitakin eläimiä. Vaikutteita tuli vahvasti Sesse Koiviston kirjasta Eläintarha olohuoneessamme. Kouluikäisenä haaveilin kirjoituskoneesta, jolla kirjoittaisin tietysti suuria romaaneja. Sen itse asiassa yläasteikäisenä sainkin, mutta tunnustan, että ette näe kirjojani bestseller-hyllyissä, kun en ikinä kirjoittanut ainuttakaan yritelmää loppuun. xD

Vierailija kirjoitti:

Minua kiusattiin koulussa ja olin yksinäinen. Tuntui etteivät vanhempani  ymmärtäneet vaikka olivatkin ja ovat yhä ihania ihmisiä. Aloin sitten toivoa että yhtenä aamuna kun herätyskello soisi KAIKKI olisivat poissa. Ihmiset siis,ei lemmikkikanini eikä muut eläimet. Ajattelin ettei tarvitsisi enää ikinä mennä kouluun, katselisin vain telkkaa ja piirtäisin ja etsisin hevostallin jossa olisi hevosia ja hoitaisin niitä. Kanini voisi hyppiä vapaana ulkona kun ei olisi autoja. Ruuaksi söisin karkkia ja keksejä.

Ei tullut,ei tietenkään lapsi kun olin, mieleen  että en minä osaisi niitä hevosia hoitaa tai ratsastaa. Kanikin katoaisi sen sileän tien kun pääsisi vapaaksi ulos. Äidin tekemää nakkikastikettakin olisi tullut ikävä syötyäni viikon keksejä aamupalaksi ja karkkia päivälliseksi. Ja entä jos olisin sairastunut,eikä kukaan olisi ollut hoitamassa ja viemässä lääkäriin. Sähkötkin olisivat katkenneet. Maailman ainoana ihmisenä oleminen on liian kova  haaste 9vuotiaalle. Olisi aikuisellekin,

Minäkin toivoin jossain vaiheessa olevani maailman ainoa ihminen. Kuvittelin, miten ihanaa olisi olla ainoa ihminen, käydä hakemasta lähikaupasta ruokaa ja herkkuja ilmaiseksi kotiin, käydä hakemasta kirjastosta kirjoja luettavaksi, pelata Nintendo pelejä ja olla vaikka kuinka myöhään yöllä ulkona ilman, että kukaan estää. Jollain tasolla tietysti tajusin, että ei tämä voi olla mahdollista, mutta minä silti unelmoin tästä. Enhän minä silloin noin 8-10 vuotiaana olisi osannut edes laittaa ruokaa itse enkä muutenkaan pärjännyt yksin saati että kauppaan olisi ilmestynyt tyhjästä ruokaa, sähköt olisi toimineet jne.

Vanhempoen raitistuminen ja huoataanotto itaelle oli suurimmat haaveet. Yritin olla kiltti, jotta jumala nämä toiveet toteuttqisi. Ei toteuttanut. Elin päihteiden, rikollisuuden ja sh-käytön keskellä täysi-ikäiseksi. Myös isovanhemmat osallistuivat kaltoin k ohteluun. Oikeasti lapsena ajattelin, että jos olen tosi kiltti ja reipas, jumala pitää minusta ja oelastaa. J toisaalta, että kaikki pah johtui aiitå, että en ollut riittävän hyvä uskosaani.

Halusin valomiekan.  Lisäksi halusin asettaa revolverit vyölle ja ratsastaa rivarialueen läpi coolisti kaverin luo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin haaveeni lapsena oli asua kaupungin keskustassa. Asuimme haja-asutusalueella keskellä ei mitään. Lähimmät kaupat, koulu, kirjasto yms. palvelut olivat n. 10 kilometrin päässä, ja lähin isomman kaupungin keskusta oli n. 25 km päässä. Inhosin tuota paikkaa jossa asuimme, sillä koin olevani kuin vanki siellä. Busseja ei kulkenut, mihinkään ei päässyt ilman että joku kuljetti autolla.

Ehkä kerran kuussa kävimme lauantaina ostoksilla tuon isomman kaupungin keskustassa, ja se oli minulle taianomainen paratiisi. Oli kauppoja, tavarataloja, kahviloita, kerrostaloja, museoita, elokuvateattereita, kaikkea ihanaa. En edes haaveillut mistään huvipuistoista ja tivoleista, vaan minulle tuo keskusta oli parasta mitä voi olla.

Lapsen logiikalla ajattelin, että kaikki perheet asuvat metsän keskellä samalla tavalla kuin me, ja jotkut onnekkaat saavat käydä töissä keskustassa. Kun äitini kertoi, että ihmisiä oikeasti asuu niissä keskustan kerrostaloissa, tunsin niin suurta kateutta että en tähän päivään mennessäkään ole vastaavaa tuntenut. Mietin, että he ovat varmasti maailman onnellisimpia ihmisiä.

Kaikki vuodet haaveilin muutosta keskustaan, ja lukion jälkeen tämä toive toteutui. Sain opiskelupaikan ja asunnon sieltä tarunhohtoisesta keskustasta, ja täytyy sanoa, että en näin lähes viisikymppisenäkään ole kyllästynyt keskusta-asumiseen.

Samat täällä! :) Lapsuudenkotini oli tylsässä itäisen maalaiskaupungin kehyskunnassa pikkutontilla nököttävä omakotitalo, ja kun ihmiset koitettin jakaa maalaisiin ja kaupunkilaisiin en oikein kuulunut kumpaankaan - asuimmehan omalla paikkakunnallamme "keskustassa", vaikka kunnan palveluihin silloinkin kuului vain ison tien vierellä oleva pikkukauppa, kukkakauppa, kampaamo ja kirjasto. Kerrostaloja oli täällä silloin jopa kaksi. Ns. maaseutua missä niitä maalaistaloja eläinhakoineen ja navettoineen oli, löytyi kyllä muutamien kilometrien päästä tästä keskustasta. 

Rakastin lapsena kyläillä tätini luona Pitkänsillanrannassa, valvoa pitkään ja ihailla kaupungin valoja. Halusin tulenpalavasti muuttaa Helsinkiin, ihan vaan sen öisen maagisen kaupunkimaiseman takia ja olin vanhemmilleni vihainen kun emme muuttaneet sinne maanitteluistani huolimatta. Haaveeni toteutui vasta aikuisena kun pääsin yliopistoon.

Täällä toinen tylsästä itäisen maalaiskaupungin kehyskunnasta Helsinkiin yliopistoon muuttanut. Omalla kohdallani kaipuu meni niin pitkälle, että Helsingissä käydessä nauhoitin kasetille metron ääntä ja kuulutuksia, ja kuuntelin niitä 400 kilometrin päässä kotonani haaveillen pääsystä takaisin. Nyt olen asunut täällä 28 vuotta, josta viimeiset 17 vuotta metroreitin varrella.

Seija Simolan laulama Suurkaupungin valot on eräs suosikkilaulujani, ja se tuo takaisin tämän maagisen kaupunkimaiseman pieneksi hetkeksi kohtaamaan pääsemisen tunnelman. Tosin siinä lauletaan rakkaussuhteesta, mutta minulle se kyseessä oleva rakastettu oli itse se kaupunki.

Vierailija kirjoitti:

Halusin aina koskea Mauri Pekkarisen hiuksiin. Se oli hartain toiveeni pitkään, mutta nyt olen luovuttanut. :(

Antaisin tälle oudoimman palkinnon! :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusin aina koskea Mauri Pekkarisen hiuksiin. Se oli hartain toiveeni pitkään, mutta nyt olen luovuttanut. :(

Antaisin tälle oudoimman palkinnon! :D

Ai siellä oli tuollainenkin. Siitä tuli mieleen, että yksi opiskelukaverini kertoi kerran, että hänellä oli ollut joku yläaste-/lukiokaveri, joka oli päällystänyt jonkun kouluvihkonsa kokonaan Seppo Kääriäisen kuvilla. Tässä tapauksessa kyseessä oli kai ollut ihan vaan joku vaikeasti avautuva vitsi.

Halusin pikkusisaruksen sekä toivoin muuttoa isosta omakotitalosta kerrostaloon

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusin joskus 5-vuotiaana 80-luvulla naimisiin Mauno Koiviston kanssa. Olin jostain syystä aivan lumoutunut silloisesta presidentistämme. Meni mokoma kuolemaan ennen kuin ehdin toteuttaa suunnitelmani!

Odotitko, että Tellervo kupsahtaisi ensin ja sitten olisit mennyt Maunon kanssa naimisiin? :)

Olisihan Mauno voinut ottaa eron Tellervosta ja mennä naimisiin sen 5-vuotiaan tytön kanssa.

Niin, tuohon aikaan oli vielä mahdollista mennä naimisiin alaikäisenä, mutta se vaan olisi vaatinut tasavallan presidentin myöntämän erityisluvan... wait a minute, Mauno oli tasavallan presidentti.

Oi, muistan montakin asiaa. Vanhemmat oli äärimmäisen kitsaita, eikä melkein ikinä saatu mitään, mitä toivottiin.

Meidän auto oli Lada ja kasarilapsena kuolasin aina sellaista "nuorisomazdaa" missä ne valot nousee silleen hienosti.

Sit oli telkkarissa mainostettu jäätelökone, kun ajattelin että se jotenkin maagisesti synnyttää jäätelöä.

Sit "oikeasti pissaava" baby born-nukke...

Kauan jaksoin kanssa itkeä ihan oikean lampaan perään, kun katoin, että meidän pihrakennukseen sellainen olisi mennyt. Voi lammasrukka, jos sellaisen olisin saanut.

Halusin isän kun kaikilla kavereillakin oli. Mutta mistäpä yksinhuoltaja semmoisen olisi taikonut. Omalle lapselle en todellakaan toivo isätöntä lapsuutta.

Halusin vinot silmät, niin kuin aasialaisilla. Venyttelin silmiäni peilin edessä ja ihastelin tätä näkyä.

Halusin muuttaa pois kotoa jo 6- 7 vuotiaana ja ajattelin meneväni joulupukin lahjatehtaalle töihin. Suunnittelin lähdön tapahtuvan aattona, kun pukki tuo lahjat niin minä kävelisin suoraan pororekin kyytiin. Pakkasin jopa laukun valmiiksi (essu jossa piparikuvioita ja puukengät) ja olin kovin tosissani. Sukulaiset aivan pulassa miten tilanne hoidetaan ja päätyivät viemään lahjasäkin ulos hankeen ja selitti että pukilla oli kiire ja joutui tällä kertaa pudottamaan lahjat taivaalta ja jatkamaan matkaa...

Äiti kertoi että olen pienenä istunut eteisen kenkämeressä ja toivonut että jalkani kasvaisi joskus yhtä isoiksi kuin isän 46:set.

Halusin komeasti kaartuvan aatelisnenän. Iskin aina välillä hiusharjan varrella nenääni, jotta saisin siihen sellaisen kyömyn. Vuosikymmeniä myöhemmin sain keinun nenälleni, kun juoksin pelastamaan laudalle kiivennyttä pikkulasta. Nenä murtui ja kyömy tuli. Olisin mieluummin aateliton.