Miten puhutte itsellenne?

Yleensä tulee väsyneenä puuskahdettua rumastikin. Yleensä kuitenkin pyrin hivenen humoristiseen sävyyn, ihan jo siltä varalta että jos joku sattuu kuulemaan.

Yritän, että sisäinen yksinkeskustelu olisi lähempänä Tuho-osaston JD:tä kuin Spidermanin Vihreää menninkäistä.

En usko, että on kovinkaan paljon vaikutusta itsetuntoon, jos et sanoisi noin itsellesi niin luultavasti silti kuulisit noin ajatuksissasi. Tuo voi oikeastaan olla ihan hyvä tapa, kiroiluhan auttaa stressiin. En toisaalta puhu itselleni joten en tiedä varmuudella.

En puhu ääneen itselleni noin mutta kuulen tuontyyppisiä lauseita oikeastaan koko ajan (pääni sisällä, en siten kuin joku puhuisi korvani vieressä tms). Onhan sillä sama vaikutus kuin jos joku toinen ihminen haukkuisi koko ajan, ja sitä kautta nuo äänet ovatkin muodostuneet.

Lempeästi, humoristisesti ja ymmärtävästi, tarvittaessa säälivästi ja lohduttavasti.

Hyvä, ap., että olet huomannut puheesi sättivyyden ja ikävän sävyn. Kannattaa ihan tietoisesti muuttaa sitä ymmärtävämmäksi ja rakentavammaksi. Tämähän on sellainen asia, jonka voi tehdä vain itse.

Puhun kannustaen ja lohduttaen, jos on haastavia tilanteita tms. Usko Jeesukseen toimii apunani. Tiedän, että Luoja on kanssani koko ajan ja auttaa.

Vierailija kirjoitti:

En usko, että on kovinkaan paljon vaikutusta itsetuntoon, jos et sanoisi noin itsellesi niin luultavasti silti kuulisit noin ajatuksissasi. Tuo voi oikeastaan olla ihan hyvä tapa, kiroiluhan auttaa stressiin. En toisaalta puhu itselleni joten en tiedä varmuudella.

Minä luulen että tässä käytännössä tarkoitettiin juuri sitä sisäistä puhetta pääasiassa, ajatuspuhetta. 

Eikä se kyllä ole hyvä tapa, että antaa kaikenlaisten kiusaajien ja morkkaajien äänen kaikua päässään päivästä toiseen, toistaa sisäisestikin heidän näkemyksiään. Ihmisellä ON myös valinnanvaraa, mahdollisuus opetella lempeämpää sisäistä puhetta, tai väittää vastaan itseään mollaavia ajatuksia. 

Esim. kyllä minullakin joskus tulee mieleen, jos vaikka teen virheen töissä, että "voi mikä saakelin tunari olen, haluaisin mennä häpeästä maan alle". Mutta en minä ota sitä totuutena vaan esitän sisäisen vastaväitteen: ei, ei tuo ole totta. Olen tehnyt urallani paljon erittäin vaativia töitä onnistuneesti, mutta jokainen tekee virheen joskus. Ja ehkä virhettä selitti esim. liiallinen stressi osaltaan, vaikea keskittyä jos on uneton ja stressikierroksilla. Virhe oli siis inhimillinen erehdys, eikä kerro että olen kokonaan osaamaton ja nolo kuten mieleen ensimmäisenä tullut ajatus väitti.

Kiitos kommenteista. Ei tämä nyt varmaan kovin vakava asia ole, mutta huomasin vain tuossa yhtenä päivänä, että aika rumasti tulee puhuttua itselle. Nuo lausahdukset ovat siis omassa päässäni, ja hyvin usein niitä tulee sanottua myös ääneen, useita kertoja päivässä. 

Voisin ehkä tehdä pienen kokeen, onko kannustavalla puheella jotain merkitystä. 

- ap

Mulla ei auta kuin terapia, koska jos ei koskaan kuule keltään mitään hyvää, on ollut vaikeaa puhua itselleenkään hyvin- ainahan voi teeskennellä, mutta se ei ole toiminut minulla, ei vaikka kuinka hokisi "olet hyvä tyyppi" tms. Jos koko identiteetti siis on muodustunut vain häpeästä niin ei siellä edes ole mitään hyviä tunteita itseä kohtaan, ennen kuin niistä saa esimerkin joltain muulta. Jos on vähemmän vakava tapaus, varmaan toimiikin.

Mä en koskaan puhu rumasti itselleni. Huokailen joskus vaan. Tai no sanon mä joskus, että sä oot niin vitttupää, mutta en oikeasti ole sitä mieltä :D Mutta on mulla silti jäätävän huono kuva itsestäni joissain asioissa, esim. kelpaamisesta miehille. Mutta mitenköhän itseni sättiminen siitä auttaisi?

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista. Ei tämä nyt varmaan kovin vakava asia ole, mutta huomasin vain tuossa yhtenä päivänä, että aika rumasti tulee puhuttua itselle. Nuo lausahdukset ovat siis omassa päässäni, ja hyvin usein niitä tulee sanottua myös ääneen, useita kertoja päivässä. 

Voisin ehkä tehdä pienen kokeen, onko kannustavalla puheella jotain merkitystä. 

- ap

Sillä on suuri merkitys. Mä olin melko pulska ja itsetunto oli nollissa. Menin sitten aamusin peilin eteen ja kerroin, miten upea mimmi olen ikäisekseni ja kauniskin. Laihduin vuodessa 20kg, ilman mitään laihdutuskuureja. Kannattaa siis kehua itseensä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei auta kuin terapia, koska jos ei koskaan kuule keltään mitään hyvää, on ollut vaikeaa puhua itselleenkään hyvin- ainahan voi teeskennellä, mutta se ei ole toiminut minulla, ei vaikka kuinka hokisi "olet hyvä tyyppi" tms. Jos koko identiteetti siis on muodustunut vain häpeästä niin ei siellä edes ole mitään hyviä tunteita itseä kohtaan, ennen kuin niistä saa esimerkin joltain muulta. Jos on vähemmän vakava tapaus, varmaan toimiikin.

Joo ei auta välttämättä silloin, jos sisäisesti oikeasti ei kuitenkaan millään tasolla pysty uskomaan positiivisempaan sisäiseen puheeseen. Silloin se tuntuu lähinnä valheelliselta eikä toimi.

Toisinaan aika perusterveellekin voi olla kyllä helpompi kyseenalaistaa niitä negatiivisimpia juttuja, eikä yrittää suoraan aivopestä itseensä yltiöpositiivisia näkemyksiä. Esim. itse koin itseni nuorena ällöttävän rumaksi. En olisi millään saanut itseäni uskomaan, että olen kaunis. Lähdinkin liikkeelle enemmänkin siitä, että eikö se ÄLLÖTTÄVÄN ole jo vähän liioittelua, enkö enemmänkin ole aika tavis, jota tuskin kukaan juuri huomaa niin että ihan ällöttäisi.

Vierailija kirjoitti:

Mä en koskaan puhu rumasti itselleni. Huokailen joskus vaan. Tai no sanon mä joskus, että sä oot niin vitttupää, mutta en oikeasti ole sitä mieltä :D Mutta on mulla silti jäätävän huono kuva itsestäni joissain asioissa, esim. kelpaamisesta miehille. Mutta mitenköhän itseni sättiminen siitä auttaisi?

Mieli ei toimi aukottoman rationaalisesti ja mieti että ajattelen vain kaikkea mistä on hyötyä, varsinkaan jos mieli ei ole terve.

Vierailija kirjoitti:

Mä en koskaan puhu rumasti itselleni. Huokailen joskus vaan. Tai no sanon mä joskus, että sä oot niin vitttupää, mutta en oikeasti ole sitä mieltä :D Mutta on mulla silti jäätävän huono kuva itsestäni joissain asioissa, esim. kelpaamisesta miehille. Mutta mitenköhän itseni sättiminen siitä auttaisi?

Eihän se sättiminen välttämättä oikein mitään autakaan. Joskus tosin ääneen kiroilu voi olla hyvä tapa purkaa stressiä, kuten joku kirjoittikin. Toisinaan sanon itselleni niin älyttömiä juttuja, että ärtymyksen keskellä alkaa naurattaa. Mutta toisaalta - omalla kohdallani on valitettavasti niin, että useimmiten itseäni moittiessa oikeasti näen itseni sellaisena, esim. v*tun idioottina tai läskinä luuserina. Kyse on siis itsetunnon ongelmasta. 

Taitaa siis olla niin, että ongelmana ei ole varsinaisesti ne itse sanat vaan kyse on laajemmasta itsetuntoon ja minäkuvaan liittyvästä ongelmasta. Voisin ehkä silti kokeilla puhua itselleni kiltimmin, koska joku edellä kertoi hyötyneensä kiltistä ja ymmärtäväisestä puheesta. 

Kiitos vastanneille! - ap