Pystyisitkö asua yksin vieraalla paikkakunnalla, jossa ei yhtään tukiverkostoa, ei perhettä/sukua/ystäviä?

No, mä muutin opiskelujen jälkeen Helsinkiin josta en tuntenut ketään, kun siellä työt oli. En tunne vieläkään, 8 vuoden asumisen jälkeen, täältä ketään muuta kuin työkaverit erittäin pintapuolisesti. Viihdyn erittäin hyvin näin, että saan olla ihan yksin ja rauhassa, vaikkakin kaupungissa.

Olen muuttanut ja useasti. kyllä sitä sopeutuu akun on pakko.

Olen muuttanut monta kertaa, myös maasta toiseen. Yksin ja perheen kanssa. Ja aina ne ystävät ja tukiverkot sinne rakentuvat, kun ei jää yksin kotiin.

Muutin aikanaan opiskelemaan uudelle paikkakunnalle, en tuntenut ketään. Kummasti niitä kavereita sitten vaan löytyi. Nykyään, pari kummenen vuoden jälkeen, tuntuu jo ihan kotoisalta.

Miten niin "pystyisinkö"? On vain pakko.

Helposti. Olisi ihanaa kun kukaan ei tuntisi. Lasten ja työpaikan takia vaan täytyy pysyä tutuissa ympyröissä. Ja pitää yllä jotain sosiaalisia suhteita että oppivat sosiaalisiksi.

Nim. Erakkoelämästä (toki kaikilla mukavuuksilla!) haaveileva

Mikä ihme nykyään ihmisiä vaivaa kun aikuiset ihmiset ei muka pärjäisi yksin, vaan tarvii jotain "tukiverkkoja"? Varsinkin kun tosiaan yhteiskunnan puolesta nykyään on aika hyvät tukiverkot esim. työttömyyden, sairauden tms varalle.

No sen vielä ymmärrän että esim. yksinhuoltajuus ilman ketään läheistä voi olla raskasta, mutta esim. sinkku terve aikuinen  ihminen joka ei suostu työhön muulle paikkakunnalle "kun ei ole tukiverkkoja" tai "ei tunne ketään", niin joutaakin minusta karenssille ja pakkoaktivointiin.

Vierailija kirjoitti:

No, mä muutin opiskelujen jälkeen Helsinkiin josta en tuntenut ketään, kun siellä työt oli. En tunne vieläkään, 8 vuoden asumisen jälkeen, täältä ketään muuta kuin työkaverit erittäin pintapuolisesti. Viihdyn erittäin hyvin näin, että saan olla ihan yksin ja rauhassa, vaikkakin kaupungissa.

Tämä. Tai no, itselläni vain 6 vuotta tälläistä takana. Aluksi en viihtynyt, kaipasin seuraa, etsin seuraa, etsin ihan liikaakin, olin tulla hulluksi kun en löytänyt. No nyt sitten olen vihdoin viimein luojan kiitos tottunut ikuiseen yksinoloon.

Outo elämä.

Onko muita ihmisiä olemassa? Kadulla niitä näkee... mutta onko ne ihan todellisia?

Olen muuttanut elämäni aikana todella monta kertaa, joista kolmeen eri maahan Euroopassa. Välillä on ollut yksinäistä mutta olen myös saanut pitkäaikaisia ystäviä. Pitää vaan uskaltaa ottaa riskejä elämässä.

Mihin se tukiverkko häviäisi vaikka asuisin eri paikkakunnalla kuin he. Varmasti nykyistä enemmän aikaa kuluisi puhelimessa.

Mikäs siinä on yksin muuttaessa, yksin pienten lasten kanssa en olisi muuttanut.

En.

Enää en jaksaisi/haluaisi, koska itselleni ollut hirveän työlästä löytää hyviä ihmissuhteita ja kaksi täysin tuntematonta ja kontaktoimatonta kaupunkia kohdallani voisi jo riittää. Mutta jos olisi pakko niin aina sitä pärjää.

Pystyn helposti. Sosiaalisena ihmisenä uusi ystäväpiiri löytyy nopeasti. Samanmieleiset ihmiset viityvät yhdessä. Muuttaessa ei ole tullut ongelmia uusilla paikkakunnilla, eikä ulkomailla asuessa.

Kokeiltu on, maakuntaan töihin opiskelujen jölkeen.

Ei täällä mun lapsuuden kotipaikkakunnallakaan enää nykyisin mitään tukiverkkoja ole, kuolleet ja muuttaneet pois, en tosin asu yksin vaan oman pikku perheen kanssa.

Muutettu on 8 kertaa. Neljä niistä lasten kanssa. Täytyy sanoa, että lasten kautta verkostojen saaminen on ollut helpompaa.

Muutot on tapahtuneet jomman kumman aikuisen työuran kehittymisen vuoksi ja se on usein tarkoittanut sitä, että elämä on ollut pitkälti töitä ja perhettä, jolloin lapsien kanssa on saanut viettää aikaa samalla kun tutustuu heidän kavereidensa vanhempiin.

Vastauksena siis, kyllä muuttaisin.