Millaista on elämä sinulla, jota ei kukaan ole rakastanut?

Tarvitset ehdottomasti terapiaa!

Masennusta olen sairastanut lapsesta asti, yli puolet elämästäni. Mulle masennus on normaali olotila, ei mitään muistikuvia miltä onnellisuus tuntuu. Itsemurhaa olen yrittänyt ja osastolla ollut. Lääkkeitä syön luultavasti loppuelämäni. Yksi ystävä löytyy, 40 v ikäeroa. Koskaan en ole saanut rakkautta enkä usko että tulen saamaankaan. Ei tää mitään elämää ole, just existing. Miehet vain haukkuneet rumaksi koko elämäni.

Vierailija kirjoitti:

Masennusta olen sairastanut lapsesta asti, yli puolet elämästäni. Mulle masennus on normaali olotila, ei mitään muistikuvia miltä onnellisuus tuntuu. Itsemurhaa olen yrittänyt ja osastolla ollut. Lääkkeitä syön luultavasti loppuelämäni. Yksi ystävä löytyy, 40 v ikäeroa. Koskaan en ole saanut rakkautta enkä usko että tulen saamaankaan. Ei tää mitään elämää ole, just existing. Miehet vain haukkuneet rumaksi koko elämäni.

Voimia:( Oma ongelmani tuntuu nyt typerältä. Masentunut minäkin,mutta porskutan ulkomaailmassa menemään. Tosin pelkään että tämä tyhjyyden tunne johtaa pian psykoosiin.

Ap

Joskus mietin, olenko narsisti mutta te varmaan vastaatte, etten ole koska mietin sellaista.

Ap

Ap vaikuttaa todella vastenmieliseltä ihmiseltä.

Irtosuhteisiin minäkin päädyin mutta minua aina miehet satuttivat. Minä kerjäsin hyväksyntää ja rakkautta mutta minua käytettiin vain välineenä tyhjentää pussit. (Nykyään minua inhottaa muistella näitä aikoja) Jossain vaiheessa aloin ottaa rahaa siitä...tai muita hyödykkeitä. Lopetin irtosuhteet parisen vuotta sitten ja olen myöskin emotionaalisesti tyhjä. Töissä ja harrastuksissa pärjään mutta parisuhteeseen tuskin kykenen koska en osaa näyttää tunteitani ja pidän niitä halveksuttavina. Saatan olla masentunut. Olen kuitenkin hyväksynyt tilanteen enkä enää vihaa itseäni :) sen takia en niitä irtosuhteitakaan enää harrasta.

Perusolotila masennus, kyynisyys ja pessimistisyys. Vanhemmat suosi veljeä, en saanut heihin mitään yhteyttä, opin inhoamaan itseni lapsena ja teen sitä vieläkin. Unelmoin siitä, että tulisin rakastetuksi, mutta itse en sitä osaa. Elämä valuu ohitse, en päästä ketään lähelleni ja jos joku yrittää, ajan hänet pois. Epäluottamus toisiin on vahva. Ainoa tapa näyttää tunteitani on itkeä. Olen oikeastaan vain tyhjä kuori.

Niillä mennään mitä on annettu. Mukava lukea, että tästä voi päästä ylikin ja olla sujut sen kanssa, ettei tämä tästä parane ^^

N20

Vierailija kirjoitti:

Perusolotila masennus, kyynisyys ja pessimistisyys. Vanhemmat suosi veljeä, en saanut heihin mitään yhteyttä, opin inhoamaan itseni lapsena ja teen sitä vieläkin. Unelmoin siitä, että tulisin rakastetuksi, mutta itse en sitä osaa. Elämä valuu ohitse, en päästä ketään lähelleni ja jos joku yrittää, ajan hänet pois. Epäluottamus toisiin on vahva. Ainoa tapa näyttää tunteitani on itkeä. Olen oikeastaan vain tyhjä kuori.

Niillä mennään mitä on annettu. Mukava lukea, että tästä voi päästä ylikin ja olla sujut sen kanssa, ettei tämä tästä parane ^^

N20

Kyllä sen oppii hyväksymään! Se voi viedä aikaa mutta voin luvata että se on oikeasti mahdollista. Olen kymmenen vuotta sinua vanhempi ja pahimmat masennus ja ahdistuskaudet oli 13-26 iässä. Olin jotenkin liian kiinnittynyt siihen ajatukseen etten kelpaa kenellekään mutta oikeasti minun piti vain kelvata itselleni. Vieläkin välillä tunnen pientä katkeruutta kun en saanut esimerkiksi perhettä tai kokea rakkaussuhdetta. Mutta en enää vajoa synkkyyteen kuten nuorempana. Sen asian kanssa oppii elämään. Vähän kuin vaikka jonkun fyysisen vamman tai sairauden kanssa. Vanhetessa myös hormoonitoiminta laskee niin sekin helpottaa oloa ;)

Pitää myös muistaa että kaikilla ihmisillä on jokin rajoite tai ongelma elämässään. Ei ole täydellistä elämää ilman vastoinkäymisiä. Olen iloinen että omat ongelmani eivät johdu mistään fyysisestä kuten aivovammasta koska sellaista ei oikein voi korjata (esim. autismi, en ole varma onko aivovamma mutta jokin aivojen kehityshäiriö?).