Äitinä olo ei luonnistukkaan

Jos näillä palstoilla liikkuu muitakin, kuin onnettomia, omaan elämäänsä kyllästyneitä äityleitä, kukkahattu-tätejä tai trolleja; niin otan mielelläni perusteltuja mielipiteitä ja järkevää keskustelua vastaan.

Tiivistettynä:

Tulen itse perheestä, jota dominoi persoonallisuushäiriöstä kärsivä äitini, isää minulla ei koskaan ole ollut (isäni kuoli minun ollessani 4-vuotias). Meillä tosin kotona vähän väliä ravasi äitini hoitoja, joista joka toinen oli mahdollinen isäpuoli ehdokas..

Minulla on 2 veljeä, olen vanhin lapsi. Sukuuni en ole missään yhteyksissä, sillä he eivät siedä äitiäni, joten vihaavat jo valmiiksi minua ja tämän vuoksi myös tytärtäni.

Varsinainen kysymys onkin:

Olenko kuinka paha ihminen jos annan 3-vuotiaan tyttäreni joko hänen biologiselle isälleen, tai mikäli isällään ei ole rahkeita hoitaa tytärtämme, niin sitten kyseessä olisi pysyvä huostaanotto.

Olen hyvä äiti, sitä kaikki koko ajan minulle hokevat. Ja tiedän olevani, siis mitä maalliseen mammonaan sekä ruummiilliseen hyvinvointiin liittyy; henkisesti olen aika kylmä.. Olen 27-vuotias nainen, hyvä koulu sekä työpaikka, ulkonäköä löytyy sekä kiva kaveripiiri. Ongelmani on vain se, etten halua olla tyttäreni äiti; koen enemmänkin olevani isosisko kuin äiti.

En jaksa kiinnittää 24/7 huomiota tyttäreeni, en jaksa hänen temppuiluaan (mitä normaalisti tämän ikäiset harrastavat), en ole kiinnostunut leikkimään hänen kanssaan tai ylipäätänsä olemaan hänelle 'the mom', en vain jaksa / halua / kiinnosta. Yritetty on nyt jo useampi vuosi.

Mietin koko ajan elämääni mitä se voisi olla ilman tytärtäni, sillä en ole ikinä halunnut lasta.. Tyttäreni on puhdas vahinko, ja koko pitäminen oli hetkellisen mielenhäiriön syytä (mies joka on lapsen isä, halusi pitää lapsen, mutta nykyisin tarhantäti näkee tyttöä enemmän kuin isänsä.. )

Olen puhunut sossujen kanssa ja tyttäreni on ollut nyt yli kuukauden sijaisperheessä, käy kotilomilla kerran viikossa. Kaikki alan ammattilaiset ovat sitä mieltä että tyttärelleni olisi parasta olla kotona kanssani, mutta en yksinkertaisesti halua olla äiti. Koko sana ahdistaa. Vituttaa kun yks huutaa koko ajan: 'äiti, äiti, äiti'....

Olenko siis paha ihminen - ja ennen kaikkea -, aiheutanko tyttärelleni traumoja sen vuoksi ettei hänen äitinsä ole tasapainoinen tai halua edes olla äiti ilman sen kummempia syitä? Eikö olisi parempi antaa tyttö perheeseen joka ei koko ajan työnnä lasta pois luotaan?

Halua tyttärelleni pelkkää hyvää, mutta minun tyyppisen ihmisen kanssa en usko että hänestä kasvaa vakaa ihminen, minulla kuitenkin on tunnesäätelyn kanssa ongelmia, sekä äitiyden hahmottamisessa.

Jos jolla kyllä on omakohtaista kokemusta asiaan liittyen tai on kuullut tarinoita, niin luen niitä enemmän kuin mielelläni!
Suurimmat kysymykset kuitenkin ovat, että jäänkö katumaan päätöstäni ja aiheutanko tyttärelleni traumoja.