Missä määrin masennusta olisi hyvä näyttää/piilottaa kumppanilta?

Kertoisin missä mennään, mutten oksentaisi kaikkea pahaa oloa toisen niskaan.

Vierailija kirjoitti:

Kertoisin missä mennään, mutten oksentaisi kaikkea pahaa oloa toisen niskaan.

Niin kai. Yllättävän vaikeaa kertoa tarpeeksi, muttei liikaa. -Ap

Itse olen päätynyt siihen, että esitän reipasta muiden seurassa mutta käyn sitten omalla ajallani terapiassa, lääkärissä ym. Mieheni toki tietää masennuksestani, sen pitkäkestoisuudesta ym. mutta en kerro hänelle yksityiskohtia juurikaan. Ystävät tietävät kuka enemmän, kuka vähemmän, mutta en päästä ketään liian lähelle totuutta.

Miksi sitten teen tätä? Koska en halua olla taakka kellekään. En tahdo muiden huolehtivan ongelmistani. Hoidan itse sen mitä pystyn, ja pyydän ammattilaisten apua muihin asioihin.

t. pitkäaikaisesti masentunut, viimeksi tänään lääkärin vastaanotolla tämän takia

Vierailija kirjoitti:

Itse olen päätynyt siihen, että esitän reipasta muiden seurassa mutta käyn sitten omalla ajallani terapiassa, lääkärissä ym. Mieheni toki tietää masennuksestani, sen pitkäkestoisuudesta ym. mutta en kerro hänelle yksityiskohtia juurikaan. Ystävät tietävät kuka enemmän, kuka vähemmän, mutta en päästä ketään liian lähelle totuutta.

Miksi sitten teen tätä? Koska en halua olla taakka kellekään. En tahdo muiden huolehtivan ongelmistani. Hoidan itse sen mitä pystyn, ja pyydän ammattilaisten apua muihin asioihin.

t. pitkäaikaisesti masentunut, viimeksi tänään lääkärin vastaanotolla tämän takia

Tämä kuulostaa ihan järkeenkäyvältä. Esitätkö aina miehenkin seurassa reipasta? Onko ollut vaikeaa? -Ap

Kuten nro 1. Mieheni ei ole ilmainen terapeutti (kuten eivät ystävätkään), saati likasanko. Kotimme on myös miehen ja lapsen koti, jossa heillä in oikeus rauhalliseen elämään ja omien akkujen lataamiseen. Minun sairauttani hoitavat ammatti-ihmiset. Jos voin erityisen huonosti, mainitsen siitä perheelle mutta pyrin mahdollisimman pitkälti neutraaliuteen. Tämä on onnistunut yllättävän hyvin pahoinakin jaksoina. Perhe on kaikkeni.

Ensisijaisesti olisi tärkeintä ajatella omaa hyvinvointiasi. Mutta jos haluat kumppanin pysyvän rinnalla, niin älä valita huonosta olosta liian usein. Älä myöskään anna masennuksen estää teidän yhteisiä puuhia, paitsi jos epäilet että ne pahentavat oloasi. Se on vain fakta ettei kukaan jaksa kumppania joka valittaa aina eikä häntä huvita tehdä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertoisin missä mennään, mutten oksentaisi kaikkea pahaa oloa toisen niskaan.

Niin kai. Yllättävän vaikeaa kertoa tarpeeksi, muttei liikaa. -Ap

Ei minun mielestäni kyse ole siitä, että kertooko tarpeeksi vai liikaa. Minun mielestäni salailu ei tee hyvää puolisollekaan. Hän näkee huonovointisuutesi, mutta jos salailet sitä, niin hän ei tiedä mistä se johtuu tai miten paha tilanne on. Puoliso joutuu arvuuttelemaan, ja se on kuluttavaa.

Kyse ei siis ole kertomisen määrästä vaan laadusta. Voit kertoa vaikka miten paljon, kun teet sen neutraalisti. Jokin kohtuus toki, ettei tunnin välein jankata samaa asiaa. Mutta tarkoitan sitä, että jos se, kun kerrot voinnistasi, tarkoittaa aina sitä, että itket itsesi raadoksi, niin onhan se puolisolle kuormittavaa. Mutta jos kerrot asian neutraalisti, niin kuunteleminen on puolisolle neutraalia.

Tää on tosi hyvä kysymys!

Itse olen päätynyt siihen, että silloin kerron huonosta voinnistani, rauhallisesti ja lyhyesti, kun vointini estää jotakin tekemistä tai menemistä, tai kun on vaarana, että mieheni saattaa tulkita käytökseni hänestä johtuvaksi. Välillä ihan pahoittelen että näin nyt taas pääsi käymään, en voi tälle mitään, mutta eiköhän tämä tästä vielä helpotu, rakastan sinua aina kuitenkin. Muuten en juurikaan kerro voinnistani. Olen ajatellut, että ei se ole minulta juuri mitään pois, jos mieheni pitääkin minua parempi vointisena kuin olen. Silloinhan asiat vaan sujuu paremmin, loppujen lopuksi. Oon mielummin se laiska ja huonomuistinen höppänä kuin jatkuva murheen aiheuttaja. Vointini vain huononee, jos miesparkani ahdistuu, ja tuntee olonsa voimattomaksi ja neuvottomaksi masennukseni takia. Terapeutilleni sitten puran vointini, hänen osaamisensa ja ammattinsa ovat sitä varten.

Kunpa nekin kaikki lukisivat tämän ketjun, jotka pauhaavat, että me masentuneet muka olemme vain huomionhakuisia kitisijöitä ja toisten kuormittajia!

No oliskohan tuollainen ajattelu yksi iso osatekijä siihen, miksi olet masentunut?

Kuka tahansa masentuu vielä entistäkin pahemmin, jos kääntää koko elämänsä niin, että yrittää olla mahdollisimman vähän vaivaksi ja teeskentelee olevansa iloinen. Omasta mielestäni aina pirteät ja positiiviset ihmiset ovat karmivia, suorastaan luonnottomia. Kukaan läheisistäsi ei oikeasti usko sinun olevan aidosti iloinen. Etkä oikeastaan edes auta ketään olemalla aina superpirtsakka, koska ihmiset eivät oikeasti halua elämäänsä robottimaista psotiivisuus-inspiraatiota vaan aidon ystävän. Sitä paitsi ihan jokainen ihminen on aina toisille vaivaksi, terveenäkin, joten lakkaa murehtimasta typeryyksiä. Olet ihminen, et mikään huonekasvi.

Masennus on sairaus. Ajattelisitko samoin, jos sinulla olisi syöpä? Entä jos jollain ystävälläsi olisi syöpä, ajattelisitko että onpa hän nyt mälsä ja raskas? Tuskinpa. Anna ystävillesi tilaisuus olla niin paljon tukenasi kuin tarvitset.

Joo, munkaan mielestä ei tartte olla yli-iloinen ja pirtsakka (itse en edes pystyisi), mutta masentuneena pyrin vaikuttamaan sellaiselta rauhalliselta ja neutraalilta, ja pystyn vähän jopa hymyilemään ja nauramaan sellaisissa tilanteissa, joissa olisi outoa tai epäkohteliasta olla toimimatta niin. Ja onneksi huumorintajuni ei sentään ole kokonaan kuollut kuitenkaan. (Etenkin hirtehinen huumori toimii hyvin.) Kun joku kysyy mitä kuuluu, en edes pystyisi valehtelemaan että hyvää, totean vaan että ei kummempaa, samaa vanhaa yms.

Vierailija kirjoitti:

No oliskohan tuollainen ajattelu yksi iso osatekijä siihen, miksi olet masentunut?

Kuka tahansa masentuu vielä entistäkin pahemmin, jos kääntää koko elämänsä niin, että yrittää olla mahdollisimman vähän vaivaksi ja teeskentelee olevansa iloinen.

Niinpä. Ei ihme, jos masentuu, kun ei ikinä uskalla olla oma itsensä. Kuulostaa niin rankalta elämältä, ettei kukaan sellaista jaksaisi. Ja ihan itse aiheutettua tuo.

Suoraa tekstiä, tiedetään. Mutta mulla on tuttu, joka on juuri tuollainen. Esittää normaalia ja haluaa itse kuvitella olevansa normaali. Mutta ei ole lähellekään normaali. Mielenterveysongelmansa loistavat kauas ja kaikki kyselevät mikä häntä vaivaa. Hän vain esittää normaalia ja samaan aikaan voi huonosti.

Höpö höpö, te ette vaan tiedä masennuksesta yhtään mitään.

Omana itsenäni olemiseen ei sovi terapeutilla käynti eikä masennuslääkkeet. Ruoka, uni ja liikunta tuovat edes jotenkin ok olon. Riittää, kun ymmärrän itse itseäni. Teen sen verran kuin jaksan ja saan aikaiseksi ja sitten kun en jaksa, menen nukkumaan tai kulutan aikaa.

Unimääräni on onneksi pysynyt vakiona, noin 8 tunnissa/vrk, mutta joskus tulee otettua päiväunet, jolloin olen nukkunut jopa 11 tuntia/vrk. Elämässä on masentaviakin asioita, ne on myös nähtävä ja niitä on siksi myös käsiteltävä ajatuksissaan. Mies tietää, että lepään tai nukun, jonka jälkeen jaksan sitkeästi eteenpäin myös niitä ei niin mieluisia juttuja. Yleensä olisi parempi tehdä enemmän itseä kiinnostavia asioita. Se masentaa, kun ei voi, jaksa, ehdi, saa aloitettua tai löydä seuraa, joka tukisi.

Kiitos vastauksista, oli paljon mielenkiintoisia ja hyviä ajatuksia. :) -Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No oliskohan tuollainen ajattelu yksi iso osatekijä siihen, miksi olet masentunut?

Kuka tahansa masentuu vielä entistäkin pahemmin, jos kääntää koko elämänsä niin, että yrittää olla mahdollisimman vähän vaivaksi ja teeskentelee olevansa iloinen.

Niinpä. Ei ihme, jos masentuu, kun ei ikinä uskalla olla oma itsensä. Kuulostaa niin rankalta elämältä, ettei kukaan sellaista jaksaisi. Ja ihan itse aiheutettua tuo.

Suoraa tekstiä, tiedetään. Mutta mulla on tuttu, joka on juuri tuollainen. Esittää normaalia ja haluaa itse kuvitella olevansa normaali. Mutta ei ole lähellekään normaali. Mielenterveysongelmansa loistavat kauas ja kaikki kyselevät mikä häntä vaivaa. Hän vain esittää normaalia ja samaan aikaan voi huonosti.

Onko tutullasi oikeus olla kertomatta teille pahasta olostaan? Ja silti yrittää parhaansa mukaan nauttia seurassanne olemisesta. Vai onko hänellä velvollisuus kertoa teille, mikä häntä vaivaa? Olisiko teillä valmiuksia auttaa häntä? Millä tavalla? Entä jos häntä jo autetaan ammattilaisten taholta, saako se riittää?

Parhaiten hänen laistaan auttaa, jos antaa olla - ei välttele häntä, mutta ei tungettelekaan. Kyllä hän lopulta puhuu, jos tahtoo - sen verran kuin pystyy ja haluaa. Hänelle on voinut vaikka hoitava taho kertoakin, että ainakaan vielä ei kannata kertoa muille ihmisille asiasta. Kuvittele vaikkapa, että hänet on raiskattu tai hakattu, tai hänelle on nyt vasta noussut lapsuudesta mieleen sellaiset tapahtumat. Lievimmilläänkin kyse voi olla jostakin hänelle traumaattisesta ja häveliäästä asiasta, ihan vaan vaikka niinkin pienestä kuin että on jokin pakkoneuroosi.

Mitä te siiten tekisitte? Kauhistelisitte, voivottelisitte? Ehkä ahdistuisitte mukana? Auttaisiko se? Joku kiistää että ei ole totta tuollaista ei oikeasti tapahdu kenellekään. Suurentelevat tapahtunutta, ”muistat/käsität ihan varmasti vaan väärin”. Ihmiset kertovat herkästi eteenpäin, ja sensatisoivat asiaa. Tulos: tuon ihmisparan viimeinenkin yritys elää edes jokseenkin tavallista elämää on torpedoitu. Kuntoutumisesta tulee vielä jyrkempi ja pitempi ylämäki.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista, oli paljon mielenkiintoisia ja hyviä ajatuksia. :) -Ap

Kiitos itsellesi, kun esitit hyvän ja aiheellisen kysymyksen.

Ei se, etten kulje kaatamassa ämpärillä omaa pahaa oloani muiden päälle, tarkoita sitä, että "esitän superpirtsakkaa" tai en ole oma itseni. Kyllä minusta näkyy, että olen väsynyt ja alakuloinen. Ja saa näkyä. Tarvittaessa kerron asiallisesti, mistä se johtuu.

Haluaisin vielä tarkentaa, ettei mun läheiset oikeasti huomaa tätä. Varmaan monella masentuneella sama juttu. Yhdelle parhaista ystävistäni kerroin, että sain masennusdiagnoosin ja hän nauroi, oli varma, ettei se diagnoosi voi mitenkään pitää paikkaansa. Ei siis ole millään tavalla ilkeä ihminen kyseessä. Toisaalta kiva kuulla, etten ole niin läpinäkyvä.

Suomessahan tämä on aika yleinen ongelma, ettei halua olla muille taakaksi. Aika vaikea on toisaalta myös lopettaa iloisen esittäminen, jos on tottunut sitä tekemään. En kuitenkaan haluaisi esimerkiksi kertoa negatiivia ajatuksiani ääneen, etten tartuta niitä ympäristöön. Tuollainen neutraali oman olon kertominen kuulosti todella hyvältä neuvolta, pitää varmaan sitä harjoitella. Ehkä myös läheisimmille kertominen, miten voi halutessaan olla avuksi, jos sitä kysyvät. Esimerkiksi käydä yhdessä lenkillä jne kivoja, helppoja juttuja.

Yleensä lähden aina miehen ehdotuksiin mukaan, vaikka makaisin mielummin sohvalla. Yritän myös keksiä meille tekemistä, vaikkei yhtään kiinnostaisi, esimerkiksi muusikkokavereiden keikkoja tms. missä saa vaan istua ja kuunnella tai jotain helppoa, mitä voi tehdä kotona. Mies on sanonut, että kiva tehdä mun kanssa kaikenlaista. Tuntuu silti, että olen aivan liian tylsä ja masentava, mutta ehkä nämäkin voi olla masennukseen kuuluvia ajatuksia, että näkee itsensä helposti aivan surkimuksena.

Kiitos, jos jaksoit lukea, tulipas paljon jaariteltua! -Ap

En tiedä

Ei se helppoa ookaan löytää vastausta, mutta suosittelen edes vähän pähkäilemään, jos haluaa ylipäätään jonkun ihmissuhteen pysyvän hengissä. T: eräs toinen masentunut