Tiedättekö ketään jolla on rajatilahäiriö ja pärjää elämässä sen kanssa?

Rajatilahäiriö on vanha termi, taitaa nykyään olla epävakaa persoonallisuus.

Aika paskaahan tämä elämä on, eikä se siitä taida miksikään muuttua. Impulsiivisuus on vähän helpottanut iän myötä ( nyt 32 ) mutta jatkuva ahdistus, toistuvat masennukset sekä jatkuva tyhjyyden tunne piinaavat. Tietysti myös alati vaihtuva mieliala tekee kaikesta todella hankalaa.

On mies ja kaksi lasta, taistelua on jaksamisen kanssa. Kamala on tämä, otan osaa. Jos käytät alkoa suosittelen jättämään sen pois. Kokonaan.

Mulla oli aikasemmin diagnoosina epävakaa ja se on nyt muutettu rajatilaksi. Onkohan ne sama asia? Tota mä oon just miettiny et muuttuuko olotila tästä koskaan paremmaksi.. Miten sun puoliso ja lapset kestää esim. mielialan vaihteluita ym. Onko mistään sulle apua? Lääkkeistä, terapiasta?

Puoliso on ihana ja osaa käsitellä minua mielialani mukaan. Kyllä niitä aika hurjia yhteenottoja tulee, mutta ymmärtää että mulla vain menee yli se tunnetila.

Lääkkeitä tällä hetkellä on valdoxan masennukseen, lamotrigin mielialaa tasaamaan, nukkumiseen zolpidem. Aiemmin oli myös opamox ahdistukseen, mutta otettiin pois kun aiheuttaa riippuvuutta. Hohhoijaa. Kaikki lääkkeet läpi suunnilleen olen kyllä kokeillut, ei ne ihmeitä tee, ikävä kyllä.

Terapioista olen aina jättäytynyt pois kun tuntui että enemmän ahdistaa kuin auttaa. Nyt taas parhaillaan käynnistellään käyntejä psyk.polilla, ja aloitan nettiterapian ahdistukseen. Olen aika skeptinen sen suhteen. Kyselin eläin/hevos/ratsastusterapiaa, ei kuulemma myönnetä kuin lapsille. Harmi kun se on ainoa muoto joka tuntuu millään tavalla edes mielekkäältä.

Miksi pitää aina perustaa perhe, vaikka ei pärjää ihmisten kanssa?

Onpa kumma, kun joku saa olla ailahteleva ja minulle mussutetaan vaikka huomautan joskus aiheesta, helvetti.

Kiitos vastauksista. Joo on kanssa varmasti kaikki lääkkeet käyty läpi ja ei niistä oikeen apua ole. Meidän alueella on aikuisillekin saatavilla ratsastusterapiaa. Siihen on pitkät jonot. Toivottavasti hevosia saataisiin lisää terapiakäyttöön. Se varmasti auttaisi monia niin lapsia kuin aikuisia.

Av on varmasti planeetan huonoin paikka keskustella tästä aiheesta. Täällä sinut haukutaan ja ollaan vihatuin diagnoosi ikinä. Terveisin 2

Saanko kysyä missäpäin asut? Ihan vaan hoitoalueen takia, voisin lääkärille sanoa siitä. Kun sanoi minulle että kenellekään ei missään sellaista terapiaa aikuisille käytetä. Huomasin kyllä että rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta ilman kelakorvauksia ei kyllä omat rahat riitä.

Tiedän yhden nuorehkon epävakaan joka neuvoo ihmisiä työkseen.

Mulla on iän myötä olo tasaantunut tosi paljon! Olen nyt nelikymppisenä aivan eri ihminen kuin parikymppisenä.

Hep, täällä yksi. Nuorempana (noin 25-vuotiaaksi asti) rajatila määritti tosi paljon elämääni ja sekoilin sen aallokossa rajusti, mutta sitten kai ikä teki tehtävänsä ja rauhotuin. Perustin perheen, aloin syömään lääkkeitä. No joo, ei meidän perhe mikään tavisperhe ole, mutta ei myöskään ole sellaista ihme draamaa mitä väitetään rajatilojen elämän olevan aikuisenakin. Miehen kanssa kohta 15 vuotta yhdessä, käydään töissä ja minä terapiassa ym. Ei riidellä kovaan ääneen, huudeta tai käytetä päihteitä tms.

Allekirjoitan sen että rajatila ilman lääkitystä + asiantuntevaa apua voi olla hakoteillä, mutta ihmisiä mekin ollaan. Eikä meissä kaikki ole samanlaisia sekoilijoita, itse edustan tyyppiä "hiljainen rajatila" ("silent borderline", google tietää). Me olemme sisäänpäinvetäytyviä ja hillitympiä. Harva edes tietää tästä muodosta, kun kuvitellaan kaikkien olevan yhtä psykoja...

Ps. Ryhmäterapiaa suositellaan rajatilanaisille, vaan itse en kokenut saavani siitä juurikaan hyötyä. En samaistunut muiden kokemuksiin juurikaan koska olin vähemmistössä käytökseni suhteen + ryhmän vetäjä ei pistänyt tarpeeksi vahvoja rajoja muutamalle suupaltille jotka vuodattivat omia juttujaan ison osan terapia-ajoista. Harmittaa, kun tätä terapiamuotoa + mindfullnessia (toinen juttu, joka on mielestäni hyödytön omalla kohdallani) tarjotaan usein ainoana hoitomuotona nykyään. :/

Onko muita, jotka käyttäytyvät kyllä ihan asiallisesti ja fiksusti muita kohtaan, mutta sisällä sitten onkin tosi paha olo ja jatkuva toivottomuus? En ole ystäville tai edes puolisolleni uskaltanut/tahtonut kertoa, että oikeastaan odotan vaan sitä, että elämäni on ohi. Joo, olen masentunut, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ymmärrän, että elämä ei-kokonaisena ihmisenä on pelkkää sinnittelyä. Kun ei ole identiteettiä, varmuutta edes hittovie omasta pukeutumistyylistään (saati paljon tärkeämmät, isommat asiat!), kuinka voisi elää täysipainoista elämää nykypäivän yhteiskunnassa jossa brändätään jo vauvatkin? Ennen piirrettiin kerhoissa omaksi iloksi, nykyään päiväkoti dokumentoi kaiken sähköisesti, ja lapsille kerätään omaa portfoliota ekoista vuosista lähtien. Ja vaikka olisi luonteeltaan millainen tahansa, aina pitää olla sitä samaa ihmistyyppiä kelvatakseen jatkoon esim. työpaikkaa hakiessa: ulospäinsuuntautunut, menestystä janoava, opiskellut mutta myös osaava käytännön tasolla ym. ym. ym.!! Katson muita aikuisia suurin silmin kuin pieni lapsi: kuinka te pystytte tähän leikkiin? Eikö teitä pelota? Miksi tämä kaikki on ok?

Kaikki tuntuu niin vieraalta ja oudolta. Oma keho; kasvot peilissä; vaatteet; tututkin paikat. Yhdessä hetkessä voi olla maailman sosiaalisin ja empaattisin olento ihanassa elämässä, sitten taas hetkessä rysähtää alas dystopisen maailmankuvan keskelle jossa toivottomuus hallitsee ja viha muita ihmisiä kohtaan on loputon. Maanantaina kiinnostaa historia, tiistaina kalastus, keskiviikkona ei mikään. Jos kirjoittaisin nyt toiveammattini, se olisi varmasti jo ensi viikolla eri.

Kuka minä olen? Onko minua ollenkaan? Olen ja elän, tuntematta itseäni. Muut haukkuvat ristiriitaiseksi, rajatilan kuvauksessa sanotaan minunkin näkevän ihmiset ja tilanteet mustavalkoisina. Mielestäni näen niin paljon harmaan sävyjä, että kaikkialla kirjataankin potilastietoihini "ristiriitainen" ja epäillään aiemmin sanomaani. Koska en ole ihminen kuten te muut, en myöskään pysty olemaan absoluuttisesti juuri mitään mieltä- voin vaihtaa mielipidettäni lennosta, kuten myös perusarvojani ja kaikkea, mikä määrittelee "minut". Mielestäni se ei ole valehtelua tai teatteria. Minä aidosti koen niin.

Hus alueella on ainakin ratsastusterapiaa!

Kuulun hus-alueeseen. Lupasi lääkäri vielä heppahommasta kysäistä ylilääkäriltä, siitä kohta pari viikkoa. Eipä ole mitään vastausta kuulunut. Mutta antoi kovasti ymmärtää että aika mahdotonta. On itsellä lisäksi sosiaalisten tilanteiden pelko paniikkihäiriöllä ja ahdistuneisuushäiriö. Ihmiset koen todella vaikeina. Tällaiseen hevosterapia on ollut ilmeisen toimivaa.

Kumma juttu että vain lapsille, miksei toimisi aikuisillakin. Noh, koetan kysellä lisää. Harmittaa.

Vierailija kirjoitti:

Onko muita, jotka käyttäytyvät kyllä ihan asiallisesti ja fiksusti muita kohtaan, mutta sisällä sitten onkin tosi paha olo ja jatkuva toivottomuus? En ole ystäville tai edes puolisolleni uskaltanut/tahtonut kertoa, että oikeastaan odotan vaan sitä, että elämäni on ohi. Joo, olen masentunut, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ymmärrän, että elämä ei-kokonaisena ihmisenä on pelkkää sinnittelyä. Kun ei ole identiteettiä, varmuutta edes hittovie omasta pukeutumistyylistään (saati paljon tärkeämmät, isommat asiat!), kuinka voisi elää täysipainoista elämää nykypäivän yhteiskunnassa jossa brändätään jo vauvatkin? Ennen piirrettiin kerhoissa omaksi iloksi, nykyään päiväkoti dokumentoi kaiken sähköisesti, ja lapsille kerätään omaa portfoliota ekoista vuosista lähtien. Ja vaikka olisi luonteeltaan millainen tahansa, aina pitää olla sitä samaa ihmistyyppiä kelvatakseen jatkoon esim. työpaikkaa hakiessa: ulospäinsuuntautunut, menestystä janoava, opiskellut mutta myös osaava käytännön tasolla ym. ym. ym.!! Katson muita aikuisia suurin silmin kuin pieni lapsi: kuinka te pystytte tähän leikkiin? Eikö teitä pelota? Miksi tämä kaikki on ok?

Kaikki tuntuu niin vieraalta ja oudolta. Oma keho; kasvot peilissä; vaatteet; tututkin paikat. Yhdessä hetkessä voi olla maailman sosiaalisin ja empaattisin olento ihanassa elämässä, sitten taas hetkessä rysähtää alas dystopisen maailmankuvan keskelle jossa toivottomuus hallitsee ja viha muita ihmisiä kohtaan on loputon. Maanantaina kiinnostaa historia, tiistaina kalastus, keskiviikkona ei mikään. Jos kirjoittaisin nyt toiveammattini, se olisi varmasti jo ensi viikolla eri.

Kuka minä olen? Onko minua ollenkaan? Olen ja elän, tuntematta itseäni. Muut haukkuvat ristiriitaiseksi, rajatilan kuvauksessa sanotaan minunkin näkevän ihmiset ja tilanteet mustavalkoisina. Mielestäni näen niin paljon harmaan sävyjä, että kaikkialla kirjataankin potilastietoihini "ristiriitainen" ja epäillään aiemmin sanomaani. Koska en ole ihminen kuten te muut, en myöskään pysty olemaan absoluuttisesti juuri mitään mieltä- voin vaihtaa mielipidettäni lennosta, kuten myös perusarvojani ja kaikkea, mikä määrittelee "minut". Mielestäni se ei ole valehtelua tai teatteria. Minä aidosti koen niin.

Käyhän se noin, kun myönnät, että nyt on näin mutta huomenna ehkä olen toista mieltä, etkä junttaa ja väittele oman pään mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Onko muita, jotka käyttäytyvät kyllä ihan asiallisesti ja fiksusti muita kohtaan, mutta sisällä sitten onkin tosi paha olo ja jatkuva toivottomuus? En ole ystäville tai edes puolisolleni uskaltanut/tahtonut kertoa, että oikeastaan odotan vaan sitä, että elämäni on ohi. Joo, olen masentunut, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ymmärrän, että elämä ei-kokonaisena ihmisenä on pelkkää sinnittelyä. Kun ei ole identiteettiä, varmuutta edes hittovie omasta pukeutumistyylistään (saati paljon tärkeämmät, isommat asiat!), kuinka voisi elää täysipainoista elämää nykypäivän yhteiskunnassa jossa brändätään jo vauvatkin? Ennen piirrettiin kerhoissa omaksi iloksi, nykyään päiväkoti dokumentoi kaiken sähköisesti, ja lapsille kerätään omaa portfoliota ekoista vuosista lähtien. Ja vaikka olisi luonteeltaan millainen tahansa, aina pitää olla sitä samaa ihmistyyppiä kelvatakseen jatkoon esim. työpaikkaa hakiessa: ulospäinsuuntautunut, menestystä janoava, opiskellut mutta myös osaava käytännön tasolla ym. ym. ym.!! Katson muita aikuisia suurin silmin kuin pieni lapsi: kuinka te pystytte tähän leikkiin? Eikö teitä pelota? Miksi tämä kaikki on ok?

Kaikki tuntuu niin vieraalta ja oudolta. Oma keho; kasvot peilissä; vaatteet; tututkin paikat. Yhdessä hetkessä voi olla maailman sosiaalisin ja empaattisin olento ihanassa elämässä, sitten taas hetkessä rysähtää alas dystopisen maailmankuvan keskelle jossa toivottomuus hallitsee ja viha muita ihmisiä kohtaan on loputon. Maanantaina kiinnostaa historia, tiistaina kalastus, keskiviikkona ei mikään. Jos kirjoittaisin nyt toiveammattini, se olisi varmasti jo ensi viikolla eri.

Kuka minä olen? Onko minua ollenkaan? Olen ja elän, tuntematta itseäni. Muut haukkuvat ristiriitaiseksi, rajatilan kuvauksessa sanotaan minunkin näkevän ihmiset ja tilanteet mustavalkoisina. Mielestäni näen niin paljon harmaan sävyjä, että kaikkialla kirjataankin potilastietoihini "ristiriitainen" ja epäillään aiemmin sanomaani. Koska en ole ihminen kuten te muut, en myöskään pysty olemaan absoluuttisesti juuri mitään mieltä- voin vaihtaa mielipidettäni lennosta, kuten myös perusarvojani ja kaikkea, mikä määrittelee "minut". Mielestäni se ei ole valehtelua tai teatteria. Minä aidosti koen niin.

Onko sinulla vain epävakaa pers, tuo kuulostaa dissosiatiiviselta identiteettiongelmalta, ne voi esiintyä myös yhtäaikaa mutta ei hoideta samoin.

Ja minuakin hoidettiin vuosia vain persoonallisuushäiriöisenä, tuloksetta, vaikka olikin myös dissosiaatiohäiriö.

Onko rajatilapersoonalle tyypillistä ongelmat päihteiden ja syömisen kanssa. Työkaverillani mahdollisesti on se. On syömishäiriötä, alkoholiongelmaa, ahdistuneisuutta, introverttiyttä, neurooseja, mielialavaihteluja. Vuorovaikutus on erikoista ja ailahtelevaa. On tavallaan herttainen ja naivinkin avoin asioistaan, mutta samalla voimakkaasti reagoiva, ripustautuva, vähän rajaton, sulkeutunut hihittelijä. Ei oike8n tiedä onko hän lintu vai kala, vaikka selkeästi on fiksu ja omalla mukavuusalueellaan hyvinkin tehokas. Hänellä on tapana tulla yllättäen luokse, purskauttaa jokin asia tai kysymys todella nopeasti tai ilman alustusta ja odottaa jotenkin vaativasta heti vastausta. Sitten hän ehkä hihittelee aiheuttamalleen hämmennykselle ja lähtee pian pois.

Vierailija kirjoitti:

Onko rajatilapersoonalle tyypillistä ongelmat päihteiden ja syömisen kanssa. Työkaverillani mahdollisesti on se. On syömishäiriötä, alkoholiongelmaa, ahdistuneisuutta, introverttiyttä, neurooseja, mielialavaihteluja. Vuorovaikutus on erikoista ja ailahtelevaa. On tavallaan herttainen ja naivinkin avoin asioistaan, mutta samalla voimakkaasti reagoiva, ripustautuva, vähän rajaton, sulkeutunut hihittelijä. Ei oike8n tiedä onko hän lintu vai kala, vaikka selkeästi on fiksu ja omalla mukavuusalueellaan hyvinkin tehokas. Hänellä on tapana tulla yllättäen luokse, purskauttaa jokin asia tai kysymys todella nopeasti tai ilman alustusta ja odottaa jotenkin vaativasta heti vastausta. Sitten hän ehkä hihittelee aiheuttamalleen hämmennykselle ja lähtee pian pois.

Hän ei ymmärrä kuinka paljon tyhmempiä muut ovat. Dunnung-Kruger efekti vaikuttaa noin.

Hänen ongelmansa johtuvat siitä kun hän turhaantuu kun häntä ei ymmärretä. Älykkyys ei aina ole lahja.

Vierailija kirjoitti:

Onko rajatilapersoonalle tyypillistä ongelmat päihteiden ja syömisen kanssa. Työkaverillani mahdollisesti on se. On syömishäiriötä, alkoholiongelmaa, ahdistuneisuutta, introverttiyttä, neurooseja, mielialavaihteluja. Vuorovaikutus on erikoista ja ailahtelevaa. On tavallaan herttainen ja naivinkin avoin asioistaan, mutta samalla voimakkaasti reagoiva, ripustautuva, vähän rajaton, sulkeutunut hihittelijä. Ei oike8n tiedä onko hän lintu vai kala, vaikka selkeästi on fiksu ja omalla mukavuusalueellaan hyvinkin tehokas. Hänellä on tapana tulla yllättäen luokse, purskauttaa jokin asia tai kysymys todella nopeasti tai ilman alustusta ja odottaa jotenkin vaativasta heti vastausta. Sitten hän ehkä hihittelee aiheuttamalleen hämmennykselle ja lähtee pian pois.

En tiedä onko tyypillistä, minulla on syömisongelmaa. Mutta itse koen rajatilan sellaisena että persoona ei ole kehittynyt normaalisti johtuen yleensä pelottavista, laiminlyövistä, kaltoinkohtelevista jne vanhemmista. Tuokin mitä kuvasit työkaverista pätisi täysin johonkin alle 10 v lapseen. Ei auta hokea että "kyllä aikuisen pitää sitä ja tätä, kyllä tuossa iässä pitää sitä ja tätä", eihän kehitysvammaisellekaan sanota että olet Teppo jo 53, hankipa nyt työ ja perhe.