Pärjääkö tosi herkkä ihminen psykologina/psykoterapeuttina?

Herkkyys ja empatiakyky eivät ole pahasta vaan plussaa, mutta itkemään et voi alkaa, jos asiakas itkee. Se on liikaa se. En osaa sanoa tottuuko tilanteeseen miten, mutta terapiassa ei saa mennä liian sisään potilaan/asiakkaan tilanteeseen.

Joo, olen käynyt paljon terapiassa ja huonoin kokemus oli kun terapeutti (mies) alkoi itkeä kun kerroin jostain traumasta ja minun piti lohdutella häntä..todella vittumaista, jos toinen alkaa itkeä vain kuullessaan asiasta joka minun piti ihan itse kokea.

Ei pärjää.

Kannat kaikkien asiakkaiden huolet ja murheet omiesi lisäksi.

Jos ei löydy kovaa kanttia ja stressinsietoa, niin ei kannata lähteä hajoamaan asiakkaan edessä kappaleiksi.

Herkkyys on välttämätöntä psykoterapiatyössä. Mutta se ei todellakaan riitä. Pitää tulla toimeen herkkyytensä kanssa, osata kannatella itseään, odottamatta potilaan puolelta enempää kannattelua kuin kiittävää palautettakaan; tarkoitushan on että asiakas oppii pärjäämään omillaan eikä tuntemaan kiitollisuutta terapeuttia kohtaan. Eli vahvuutta ja lujuutta tarvitaan yhtä paljon kuin herkkyyttä ja taipuisaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Herkkyys on välttämätöntä psykoterapiatyössä. Mutta se ei todellakaan riitä. Pitää tulla toimeen herkkyytensä kanssa, osata kannatella itseään, odottamatta potilaan puolelta enempää kannattelua kuin kiittävää palautettakaan; tarkoitushan on että asiakas oppii pärjäämään omillaan eikä tuntemaan kiitollisuutta terapeuttia kohtaan. Eli vahvuutta ja lujuutta tarvitaan yhtä paljon kuin herkkyyttä ja taipuisaa mieltä.

Hyvä kommentti. Voisin vielä lisätä, että et ap saa projisoida omaa ahdistustasi asiakkaaseen surkuttelemalla saati itkemällä, se voi olla hämmentävää tai jopa loukkaavaa asiakkaan näkökulmasta. Tavoite on tosiaan se, että asiakas oppii terapiassa löytämään itselleen sopivat työkalut vaikeiden asioiden käsittelemiseen. Täten sinun on myös nähtävä asiakkaan vahva, pärjäävä ja neuvokas puoli, ei pelkästään sitä haavoittunutta osaa.

Eikös terapeuttien tule itse käydä terapia läpi ennen kuin voivat alkaa työn terapeuttina. Siinä oppii käyttämään työkaluja näihin asiakaskohtaamisiin?

Vierailija kirjoitti:

Eikös terapeuttien tule itse käydä terapia läpi ennen kuin voivat alkaa työn terapeuttina. Siinä oppii käyttämään työkaluja näihin asiakaskohtaamisiin?

Olen käynyt itse psykoterapiassa 4 vuoden ajan taannoin, ja se on itse asiassa osaltaan saanut alan kiinnostamaan enemmän. 

Itkemisestä: en pelkää sitä, että alkaisin yhtäkkiä itkeä kesken vastaanoton, siitähän tulisi potilaalle hirveän turvaton olo ja auktoriteetti kärsisi.

Jonkinlaisena vakuutena voin pitää sitä, että äitini on pahasti sairas fyysisesti ja psyykkisesti (epävakaa persoonallisuus + parantumaton neurologinen sairaus), ja vaikka hän on vuosien ajan henkisesti hyökännyt kaikkien läheisten, myös minun, kimppuun, syyllistänyt yms., en ole kertaakaan itkenyt. Olen kyllä käynyt aikamoisen suruprosessin läpi, mutta olen mielestäni oppinut aika hyvin etäännyttämään itseäni hänen ongelmistaan.

Enemmän huolettaa stressinsieto siinä vaiheessa, kun tuota tekee täysipäiväisesti. On ihan eri asia kuunnella 8 tunnin ajan murheita kuin jutella kerran viikossa vapaamuotoisesti parille suht hyvässä hapessa olevalle mielenterveyskuntoutujalle. AP

Terapeutit käyvät myös toisten terapeuttien kanssa palautekeskusteluja asiakkaistaan. Se auttaa jaksamaan. Näin olen kuullut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Herkkyys on välttämätöntä psykoterapiatyössä. Mutta se ei todellakaan riitä. Pitää tulla toimeen herkkyytensä kanssa, osata kannatella itseään, odottamatta potilaan puolelta enempää kannattelua kuin kiittävää palautettakaan; tarkoitushan on että asiakas oppii pärjäämään omillaan eikä tuntemaan kiitollisuutta terapeuttia kohtaan. Eli vahvuutta ja lujuutta tarvitaan yhtä paljon kuin herkkyyttä ja taipuisaa mieltä.

Hyvä kommentti. Voisin vielä lisätä, että et ap saa projisoida omaa ahdistustasi asiakkaaseen surkuttelemalla saati itkemällä, se voi olla hämmentävää tai jopa loukkaavaa asiakkaan näkökulmasta. Tavoite on tosiaan se, että asiakas oppii terapiassa löytämään itselleen sopivat työkalut vaikeiden asioiden käsittelemiseen. Täten sinun on myös nähtävä asiakkaan vahva, pärjäävä ja neuvokas puoli, ei pelkästään sitä haavoittunutta osaa.

Hyvä pointti. Tämä ei sinänsä huoleta, koska herkinkin ihminen pystyy kyllä tietoisesti jättämään ne omat surkuttelut sivuun. (Itku)herkkyys ei aina automaattisesti tarkoita sitä, että suru/ahdistus/järkytys näkyisi voimakkaasti ulospäin. Enemmän huolestuttaa, mitä se tekee omalle mielenterveydelle. AP 

Olen kyllä pärjännyt :-) oma terapia ja työnohjaus välttämättömänä tukena. Koulutuksessa myös opetellaan itsen rauhoittamista ja vuorovaikutustaitoja. Mulle vaikeinta on rajaaminen, työtä olisi miten paljon vaan nykyisin julkisella, eikä määräänsä enempää voi kunnolla tehdä.

Minusta sopisit alalle siinä mielessä ainakin, että pohdit jo nyt sitä, soveltuisitko luonteeltasi psykoterapeutin työhön. Näet selkeästi vahvuutesi ja heikkoutesi ja mietit, miten ne saattaisivat työhösi vaikuttaa. Kovin moni kun ryntää terapeutiksi/psykologiksi siltä pohjalta, että "mä haluun auttaa elämän kaltoin kohtelemia" eivätkä sitten osaa vetää rajoja itsensä ja asiakkaan välille. Tältä pohjalta syntyy sitten niitä terapeutti itkeskelee ja voivottelee -tilanteita, kun samastutaan liikaa siihen asiakkaan kokemusmaailmaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei pärjää.

Kannat kaikkien asiakkaiden huolet ja murheet omiesi lisäksi.

Jos ei löydy kovaa kanttia ja stressinsietoa, niin ei kannata lähteä hajoamaan asiakkaan edessä kappaleiksi.

Kiinnostaa vain, onko kova kantti ja stressinsieto enemmän persoonassa vai opeteltavissa. Ehkä joku aihetta tutkinut osaisi sanoa. Kyllähän moni lääkisläinen kammoaa alkuun verta, mutta tottuu. Toisaalta tuollainen pelko on helpompi ohittaa järkeilemällä, koska se on niin paljon konkreettisempi kuin mielen ongelmat. AP

Narsistien yksi suosikkiammateista on psykologi. Empatiakyvyttöminä pystyvät työhön hyvin ja saavat samalla kiksejä asiakkaidensa tunnereaktioista. Vahvasti empaattista ihmistä en kyllä terapeutin työhön suosittelisi.

Voi tulla burnout aika nopeasti jos et osaa erottaa työnkuvaasi omasta sisäisestä maailmastasi. Kuitenkin terapiaan hakeutuu yleensä ne ihmiskohtalot joilla on jotain surullista kerrottavana. Ei sitä mikään robotti tarvi olla mutta täytyy yrittää pitää oma järki päässä samalla kun tekee samaa muille.

Vierailija kirjoitti:

Minusta sopisit alalle siinä mielessä ainakin, että pohdit jo nyt sitä, soveltuisitko luonteeltasi psykoterapeutin työhön. Näet selkeästi vahvuutesi ja heikkoutesi ja mietit, miten ne saattaisivat työhösi vaikuttaa. Kovin moni kun ryntää terapeutiksi/psykologiksi siltä pohjalta, että "mä haluun auttaa elämän kaltoin kohtelemia" eivätkä sitten osaa vetää rajoja itsensä ja asiakkaan välille. Tältä pohjalta syntyy sitten niitä terapeutti itkeskelee ja voivottelee -tilanteita, kun samastutaan liikaa siihen asiakkaan kokemusmaailmaan.

Juu, itselläkin yksi tuollainen terapeuttikokemus, ja se jätti tosi oudon tunteen. Lämmin, mutta jämäkkä on paras.

Ei nyt ihan verrattavissa, mutta kuitenkin olen tuota äidin kanssa ja vapaaehtoistöissä treenannut jo kymmenen vuotta ja olen huomannut, että läheisiinkin toimii jämäkkä, kannustava puhe. Sopiva eläytyminen mutta toivon näkökulmalla ja niin, että nousee märehtimisestä vähän etäämmälle.

Tulee mieleen, kun äiti aikanaan sairastui ja sai peruuttamattoman diagnoosin, ja yksi tuttuni soitti minulle ja voivotteli yli tunnin, miten hirveää tuo on. Itse olin että jaa, itse asiassa me ollaan jo tehty täällä päässä surutyötä ja mieluummin pohdittaisiin, miten tästä eteenpäin. Samahan se pätee terapiaankin.

AP 

Aika pitkä tie.. Ensin pitää lukea psykologiksi noin 6,5 vuoden kestoinen tutkinto, sitten työskennellä pari vuotta ja sitten hakea psykoterapeuttiopintoihin, jotka kestävät 2-3,5 vuotta. Reilu 10 vuotta siis ap menisi, että olisi haaveilemassasi ammatissa.

Vierailija kirjoitti:

Narsistien yksi suosikkiammateista on psykologi. Empatiakyvyttöminä pystyvät työhön hyvin ja saavat samalla kiksejä asiakkaidensa tunnereaktioista. Vahvasti empaattista ihmistä en kyllä terapeutin työhön suosittelisi.

No millaiselle ihmiselle sitten suosittelisit? Sinun rajauksillasi kenenkään ei pitäisi olla terapeutti. AP

Vierailija kirjoitti:

Aika pitkä tie.. Ensin pitää lukea psykologiksi noin 6,5 vuoden kestoinen tutkinto, sitten työskennellä pari vuotta ja sitten hakea psykoterapeuttiopintoihin, jotka kestävät 2-3,5 vuotta. Reilu 10 vuotta siis ap menisi, että olisi haaveilemassasi ammatissa.

Jep, olen hyvin tietoinen tästä. SIinäpä yksi syy, miksi olen harkinnut tätä niin pitkään ja huolella. Olen siis vielä alle kolmekymppinen. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika pitkä tie.. Ensin pitää lukea psykologiksi noin 6,5 vuoden kestoinen tutkinto, sitten työskennellä pari vuotta ja sitten hakea psykoterapeuttiopintoihin, jotka kestävät 2-3,5 vuotta. Reilu 10 vuotta siis ap menisi, että olisi haaveilemassasi ammatissa.

Jep, olen hyvin tietoinen tästä. SIinäpä yksi syy, miksi olen harkinnut tätä niin pitkään ja huolella. Olen siis vielä alle kolmekymppinen. AP

Aika moni muuttaa kesken psykan opintojen tai valmistuttuaan sovellusalahaavettaan. Ei kannata lyödä lukkoon, että haluaa juurikin psykoterapeutiksi, sillä moni joka on mennyt lukemaan psykaa päätyykin valmistumisen jälkeen siihen, että ei se psykoterapiatyö kiinnostakaan vaan haluaakin työskennellä jossain muissa psykologihommissa. Mene vain lukemaan psykaa, mutta älä kiinnity liikaa johonkin ideaan että mitä olisit 10 vuoden päästä. Psykologiammatti on hyvä ammatti, mutta vain pieni osa toimii terapiatyössä. Voihan olla, että sinun juttusi olisikin olla vaikkapa koulupsykologi tai pene-psykologi? Ne terapiaopinnot muuten maksaa noin 20 000 €.

Onko terapiasta hyötyä rumalle lihavalla ja tyhmän puoleiselle ihmiselle, jonka on vaikea saada seksiä ja työpaikkaa?