Monet tuttuni aikuistuvat, mutta minä pysyn yhä lapsellisena?

Toiset vaan kehittyy vähän hitaammin kuin toiset. Myös elämänkokemukset muovaavat.

jälkijättöinen

Pysy aina pikkusiskona, älä koskaan naisistu.

Jokainen aikuistuu omalla tavallaan. Et varmasti ole samanlainen kuin 10 vuotta sitten.

Lisään vielä että en ole sillä tavalla mennyt mukaan kaikkiin nykynuorison juttuihin, en ole omaksunut some- ja selfiekulttuuria oikein missään vaiheessa, koska se ei vaan kiinnostanut. Ja tajuan, että kolmekymppisenä olisin näyttänyt tyhmältä huulet töröllä tms. mitä nyt uusimmat trendit poseeraamisessa onkaan. Seuraan kuitenkin muotia ja VÄLITÄN siitä vieläkin, yritän poimia sellaisia kappaleita jotka on tyylini mukaisia ja ajankohtaisia, mutta ei saa minua näyttämään siltä että yritän liikaa. Eli ikä ei ole tuonut mulle sellaista, että pystyisin kestämään jos joku ajattelisi, että pukeudun nolosti. Ja muutenkin, en ole kai henkisesti kehittynyt oikein yhtään, en ainakaan huomaa mitään. Ap

Hehee, oon samanlainen 😁 Minkäs teet. Saat olla juuri sellainen kuin olet, ei tarvii esittää aikuista tai seurata mitään kaavaa.

Minulla on kyllä ollut paljon kasvattavia elämänkokemusia, niin että sen perusteella minun pitäisi olla jo hyvinkin kehittynyt. Mietin että voiko niiden vuoksi käydä toisin päin - liian raskaat kokemukset aiheuttaa persoonallisuuden kehityksen pysähtymisen tai haluttomuuden muuttua.

Ehkä en ole yhtä naiivi ja luottavainen kuin kymmenen vuotta sitten, mutta en kyllä silloinkaan muistaakseni ollut kovin hyväuskoinen, niin että sekään ei välttämättä ole suuri muutos. Ap

Kuulostat vähän taantuneelta. Ei sillä, että bilettäminen tms. olisi elämäntapana huonompi kuin koti-illat poikaystävän kanssa, mutta jos sanot itsekin ettet ole henkisesti kehittynyt, niin kannattaisi alkaa pyrkiä sitä kehitystä kohti ehkä ihan tietoisesti. Yleissivistyksen kohentaminen voisi olla siihen yksi tie.

Aikuistuminen on minusta sitä, että uskaltaa rohkeasti ja julkisesti mitään anteeksipyytelemättä olla juuri se ihminen, joka on. 

Olen itse keski-ikäinen (ap:ta vanhempi) ja pidän edelleen tismalleen samoista asioista kuin teini-iässä tai parikymppisenä; sarjakuvat, elokuvat, taide, animaatiot, pitkään nukkuminen, matkustaminen, pukeutumistyyli, pleikkari....

Samoin en edelleenkään pidä niistä asioista, joista en pitänyt teini-iässä tai parikymppisenä, kuten biletys, tupakointi, dorkat ihmiset ja melu. 

Harrastusteni puolesta olen usein tekemisissä parikymppisten kanssa. Joka kerta siellä tapitetaan silmät selällään järkytyksen ja ihailun sekaisessa tunnelmassa, että "Wau, saako aikuiset oikeesti edelleen tykätä samoista asiosta kuin parikymppisenä? Eikö mun tarviikaan lopettaa asiasta X pitämistä vaan sen takia, että aikuistuisin tai olen tietyn ikäinen?" Varsinkin naisten odotetaan yhä aikuistuvan ja jättävät typerät hössötykset mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Miehet sen sijaan saavat edelleen leikkiä pelikonsolilla ja pienoismalleilla ja fanittaa silmät kiiluen supersankareita nelikymppisenä. 

Arvaukseni on, että persoonan muutos voi olla myös halua asettua siihen muottiin, johon meitä ollaan tunkemassa. Harvalla nuorella on vielä ostaa tai tietämystä vastustaa tiettyjä yhteiskunnallisia normeja - ei ollut minullakaan ja rehellisesti PODIN huonoa omaatuntoa siitä, että "Ai luoja, olen jo 25 ja edelleen luen näitä sarjiksia, mitkä on teinien suosiossa, ei mun pitäisi...!"

Sitten tulee se klassinen kolmenkympin tai neljänkympin kriisi, kun ei jaksetakaan enää asettua siihen ei-itselleen sopivaan rooliin ja repäistään irti. Uskalletaan olla sitä, kuka on aidosti.

Persoonistahan tämä johtuu paljon. Minulla on edelleen samanikäisiä ystäviä, jotka ovat samanlaisia kuin parikymppisinä ja niitä, jotka aikuistuivat vaikkapa punk-skenestä ja lähtivät valkokaulustöihin, tosin omasta halustaan. 

30v ja iän mukana tuomia sairauksia? - mistä ihmeestä sä puhut?

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kyllä ollut paljon kasvattavia elämänkokemusia, niin että sen perusteella minun pitäisi olla jo hyvinkin kehittynyt. Mietin että voiko niiden vuoksi käydä toisin päin - liian raskaat kokemukset aiheuttaa persoonallisuuden kehityksen pysähtymisen tai haluttomuuden muuttua.

Ehkä en ole yhtä naiivi ja luottavainen kuin kymmenen vuotta sitten, mutta en kyllä silloinkaan muistaakseni ollut kovin hyväuskoinen, niin että sekään ei välttämättä ole suuri muutos. Ap

Tässä voi olla perää jos energia menee selviytymiseen eikä sen miettimiseen, että mitä sitä haluaisi tehdä elämässä.

Minäkin olen kun HASSU lapsi! Kikatan, osoitan ihmisiä sormella, hypin muiden sängyissä ja sohvalla, syön vaan karkkia ja käytän potkupukua. En IKINÄ maksa laskuja,  vaan hihitän niille.

Outoa kyllä minua ei enää kutsuta mihinkään.

N 52

Mikään ei ole niin vastenmielistä kuin oikein aikuinen ihminen!

Mä olen myös vielä tosi lapsellinen. Tykkään jostain pokemoneista ja koiravideoista. Harrastukset ovat tärkeämpiä, kuin työelämä. En halua "vielä" käyttää aikuisten naisten vaatteita jne. Vertasin itseäni tänään Suvi Pitkäseen, joka on vain pari vuotta vanhempi, ja voisin lookkinsa puolesta pitää äitinäni, ainakin melkein :D. Yksi päivä söin pöydän ääressä kuten monesti- röhnötin, toinen jalka tuolilla, selaten kännykkää ja mietin, muuttuuko tuollaiset teinimäiset maneerit ennen 40 ikävuotta vain siksi, että aikaa kuluu?

En usko, että tulen koskaan kiinnostumaan asioista, jotka keinotekoisesti määrittävät aikuisuutta - perhe, ura ja sen sellainen.  Ehkä sen takia en osaa ryhdistäytyä ja alkaa asuntosäästäjäksi. Tulevaisuus on niin auki, etten osaa valmistautua sitä varten, toivottavasti siellä on edessä monenlaisia seikkailuja. Kaikki polut on kuitenkin yhtä hyviä, monesti olen kateellinen niille kunnollisille ja aikuisille ystävilleni, mutta toisaalta nykyään hyväksyy itsensä just tällaisena. 

Vierailija kirjoitti:

30v ja iän mukana tuomia sairauksia? - mistä ihmeestä sä puhut?

Ei tietenkään pelkästä iästä johtuvia, mutta kyllähän sitä altistuu mille tahansa sairauksille joihin taipumusta on aina enemmän ja enemmän, mitä vanhemmaksi tulee. Samoin syöpäriski kohoaa koko ajan enemmän iän mukana ja syöpiä on nuorillakin aikuisilla jo paljon.

Jos nyt ajattelee, että koliitti puhkeaa tavallisimmin pari-kolmekymppisenä, niin voisi sitäkin pitää iän mukana tulleena sairautena. Ap

En ole koskaan ymmärtäny sitä,että jossain määrätys iässä täytyy alkaa käyttäytyy jotenki erilailla. Ettei saa olla sitä tai tätä ei oma itsensä ei tehdä mitä haluis,kun se ei sovi johonkin hiton ikään,ettet ole aikuinen!!! Järkkyä ku joku on oikeen viimeisen päälle aikunen. Olen ite jo "tosi vanha" mutta en yhtään aikunen,Luoja varjelkoon etten siks tulekkaan. En tarkoita,et meen tuolla pää kolmantena tms,mutta nuorten seurassa nauran samoille asioille ja päästelen suustani sellaista joka ei monen mielestä mumman suuhun sovi,mutta aivan sama !

Mä hieman ihmettelen, missä kohtaa vakavuudesta ja hillitystä olemuksesta on tullut yhtä kuin aikuisuus? Oma persoonallisuuteni on tarvittaessa hyvinkin hillitty, valkokaulustöissä sen mukaan mikä on yleisö ja työympäristö. En tule toivottavasti muuttumaan vakavaksi pönöttäjäksi koskaan, vaikka olenkin vastuullinen aikuinen ja yhteiskunnan jäsen. En ole mitenkään nuorekas tai halua olla nuori, minun keski-ikäni on tämän näköistä ja varmasti vanhuus myös omanlaiseni, jos niin pitkälle elän.