Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tekisin iltatähden, mutta koska olen yliharkitsevainen "jossittelija", en uskalla.
19.04.2018 |
En oikein tiedä mitä tällä aloituksella edes haen, kaipaanko rohkaisua, että toimin viisaasti, vai patistelua toiseen suuntaan.
No, kuitenkin.
Olen 37-vuotias nainen. Kaksi isoa lasta jo, ja elämä helppoa. En tiedä kaihertaako minua lasten kasvaminen, vai pieni paniikki siitä, että lastenteon kannalta viimeiset ajat alkavat olla käsillä.. mutta huomaan usein ajattelevani, miten ihanaa olisi saada vielä yksi lapsi elämäämme rikastuttamaan ja rakastettavaksi.
Toisaalta olen alkanut pelätä, ettei kaikki menisikään hyvin. Alan vanheta, ja vaikka olenkin hyvässä kunnossa, ei kukaan ole kuolematon ja mitä tahansa voi käydä. Itse olen joutunut pelkäämään jo muutama vuosi sitten vakavaa sairautta, ja stressasin kovasti ajatuksella, miten lapseni pärjäävät, jos minä kuolen..
Nyt olen terve, ja toisaalta helpottava ajatus, että lapseni ovat jo suht isoja, jos mulle käy vielä jotain. Ja sinänsä hyvä, jos tähän ei nyt enempää lapsia tekisi/saisi. Ei tarvitsisi pelätä pienen lapsen jäävän äidittömäksi.
Mitä mieltä? Mietittekö muut tällaisia?
Kommentit (23)
Älä enää kirjoitti:
Se onkin kamalaa, kun ihmiset alkavat vasta nelikymppisinä miettiä lasten hankkimista! Itse olen nyt 38 ja sain pari vuotta sitten syksyllä viidennen lapseni. Silloin jo (37-vuotiaana) tuntui siltä, että olen jo liian vanha tähän hommaan. Raskaus meni tosi hyvin ja lapsi on aivan ihana. Välillä kuitenkin mietin, että täytän 50 silloin kun kuopukseni on 13... Hurjaa...
Jos tuo on sinusta "hurjaa", niin elämäsi on varmaan ollut aika rauhallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini sai minut 38-vuotiaana ja minulla on kolme vanhempaa sisarusta, 7-15 vuoden ikäerolla.
Miten vaikutti elämääni: kavereiden vanhemmat olivat nuorempia, mutta se ei ollut kuin muutama ihmettelevä kommentti että mulla on niin paljon itseäni vanhempia sisaruksia. Sisaruksista läheisin on ollut pienimmällä ikäerolla oleva, mutta toisten kanssa löydettiin toisemme uudella tavalla kun minäkin aikuistuin. Murrosikä- ja opiskeluvaihe meni vähän niin, että ei juuri oltu tekemisissä.
Suurin osa serkuistani on vanhempaa väkeä, joten en tunne heitä hyvin, mutta aikuistuttua olen tutustunut enemmän. Isolle osalle sukua olen aina se pikku-Liisa, mikä on joskus ärsyttävää. Tässä vaiheessa elämää iltatähteys vaikuttaa niin, että hautajaisia on paljon ja omat vanhemmat tarvitsevat apua koko ajan enemmän ja sairastelevat. He ovat olleet aktiivisia ihmisiä, mutta eihän ikinä tiedä miten elämä kuljettaa.
Ite sain lapsen 35-vuotiaana (oon nyt 37) ja nyt toivon että saisin toisen, mutta ei se niin sanottua ole.
En ole koskaan ihmetellyt vanhempieni ikää tai surrut sitä, etenkään kun he ovat ehtineet nähdä että minäkin sain perheen. Sanoisin että anna mennä vaan. Pystyt siihen.
Kiinnittäisin huomiota siihen, että lapsi oppii tuntemaan sukulaisiaan tai on vaikka sellainen kummi, jonka kanssa oikeasti syntyy yhteys. Iltatähtenä on ainakin minun mielestä vähän yksinäinen siinä mielessä, että ei ole välttämättä samanikäisiä serkkuja joiden kanssa jakaa lapsuutta tai että aikuisten sukulaisten puheet ovat aina siitä, mitä oli ennen omaa olemassaoloa. Musta tuntuu, että olen elänyt 70-luvun, vaikka synnyin 80-luvulla.
Ja silti kannustat vielä hankkimaan lapsen:D
Alue: Aihe vapaa
Me saatiin ensimmäinen lapsi kun olin 34 ja mies 37, nyt lapsi täyttänyt kolme. Toista on yritetty 2,5v, josta 1v hoidoissa muttei ole onnistuttu. Tavallaan pohdin siis samaa käänteisesti; miten hyväksyä että se on sitten ehkä tässä. Itse ajattelen että jos edes mietit asiaa vielä/enää niin eikö se toive olekin vielä olemassa? Valitettavasti silti raskaaksi tule ei välttämättä onnistu, toivon toki että jokainen joka tietää haluavansa lapsen, sen saisi. Mutta kuten joku jo aiemminkin kirjoitti, katuisitko jos et edes yritä? Antaisitko luonnon päättää?