Lue keskustelun säännöt.
Mies pääsi irti mustasukkaisuudesta ja epävarmuudesta, mutta lakkasi myös rakastamasta? Help???
02.04.2018 |
En olisi ikinä voinut uskoa että minun aviomieheni haluaa erota, mutta sellaisissa tunnelmissa täällä nyt ollaan. Meidän suhteemme on minun mielestäni ollut 90% ajasta ihana, tasapainoinen, hauska ja olemme parhaita kavereita ja seksi on nyt pikkulapsivaiheen jälkeen muuttunut taas pitkästä aikaa mahtavaksi. Osaamme keskustella ja emme koskaan hauku tai vähättele toisiamme. Viihdymme yhdessä niin paljon, että emme oikeastaan edes viihdy muiden ihmisten seurassa.
Onhan meillä ollut yksi isompi kriisi aikaisemmin, ja nyt kun siitä oli muutama vuosi, ajattelin että vihdoinkin kaikki on taas hyvin, ja itseasiassa tajusin rakastavani aviomiestäni enemmän kuin koskaan — mies kertoo että hänen tunteensa ovat hiipuneet.
Miten tästä nyt eteenpäin?
Ja kyllä, tämä on otollinen hetki kaikille yrittää heittää suolaa haavoihin, että “Miehelläsi on toinen nainen” jne, mutta kun ei ole. Ja jos olisi, se olisi ehkä helpompi asia ymmärtää kuin tämä: “Kun tein työtä sen eteen että en ole enää mustasukkainen sinusta, lakkasinkin rakastamasta sinua. Nyt en tiedä mitä haluan.”
TIedän itse että sammuneet tunteet voivat vielä syttyä uudestaan, mutta jotenkin tuntuu että sellainen on yleisempää naisilla kuin miehillä? Ja jotenkin tuntuu että nyt on joku outo, kollektiivinen 40-vuotiaiden miesten avio-karkuruus epidemia menossa. Niin moni ystävä ja tuttava on täysin samassa tilanteesta, ehkä erilaisista syistä.
Vinkkejä? Kohtalotovereita? Mitä täällä tapahtuu?
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
Realiteetit kehiin. Jutelkaa lastenhoito viikko-viikko, omaisuuden jakaminen, asumiskuviot ja elatusmaksut. Kun mies tajuaa ettei "haluan olla yksin" kuvio onnistu kuin joka toinen viikko ja omaisuus sekä kulut ja asuminen täytyy järjestellä niin ehkä haaveet kaatuu realiteetteihin. Valmistele keskustelu, selvitä asiat. Kerro, että kuviot on hyvä jutella ajoissa ja järjellä niin se "en tiedä mitä haluan" voi selkiintyä hyvällä keskustelulla. Eihän rakkautta voi pakottaa mutta velvollisuudet ja realiteetit pysyvät vaikka rakkaus haihtuu.
Huonoin vaihtoehto on, että alat elämään miehen tuulihattutuntemusten mukaan, oi miten tuntisit rakkauden jälleen, mitä voisin tehdä. Realiteettien tajuaminen ja itsetunnon omaavan, ystävällisen ja positiivisen naisen näkeminen on viisain tie rakkauteen jos siihen on vielä mahdollisuus.
Sellaisia ne miehet vaan ovat, haihattelevat, eivät tiedä mitä haluavat, tavoittelevat aina jotain. Ihan kuin Emily Bronten romaanien naiset :D
Tässä viestissä oli paljon viisautta.
Olen itse sortunut ehkä juurikin siihen miehen tuntemusten epätoivoiseen myötäilyyn ja yrittämiseen, sen sijaan että uskaltaisin antaa hänen oikeasti maistaa sitä yksinäisyyttä mitä luulee haluavansa. Olen jopa pyrkinyt kantamaan melkein kokonaan lastenhoitovastuun nyt kun hänellä on rankkaa. Toisaalta, pelkään että jos kuormitan häntä nyt sitten lastenhoidolla, hän on entistä väsyneempi minun kanssani. Ja ehkä minua huolestuttaa että hän ei oikein jaksa olla lapsillekaan läsnä, vaan menee sitten siitä mikä on helpointa, laittaen lapsille vaan piirrettyjä ja pädit eteen.
Ystävällisyyttä ja positiivisuutta yritän hänelle antaa, mutta valitettavasti olen kovin surullinen hänen ero-ajatuksistaan ja itkeskelen paljon.
Muistan että joskus olin sellainen vahva ihminen, joka ajatteli että "menköön sitten jos on menojaan". Mutta silloin en myöskään ollut niin rakastunut kuin nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli juuri tuollainen reaktio siihen, että lakkasin olemasta mustasukkainen. Mies vaati sitä, vaikka tiesimme molemmat että siihen oli syytä, koska hän petti. Ei kyllä myöntänyt kirveelläkään, vaan esitti viatonta vaikka oli todisteet. Joten kuoletin mustasukkaisuuden ja samalla meni rakkaus.
Erositteko?
Erosin.
Se rakastumisen tunne on kiintymyssuhdemallistasi johtuva kriisireaktio tilanteessa jossa kiintymyksesi kohde ottaa etäisyyttä: samalla tavalla kuin lapsi saattaa alkaa itkeä vanhemman poistuessa alkavat myös aikuiset sätkiä mielenkiintoisilla tavoilla kun kiintymyksen kohde ottaa etäisyyttä.
Ne tunteet ovat ihan todellisia ja tuntemisen arvoisia, mutta reaktiot suoraan tunteiden mukaan harvemmin johtavat toivottuihin lopputuloksiin.
Kerää resursseja sinulle toimivilla tavoilla (liikunta, telkkarin katsominen, itsestä huolen pitäminen, ystävien seurassa oleminen, yksin oleminen, mikä ikinä toimii) niin että kykenet rauhassa toimimaan parhaan näkemyksesi mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Se rakastumisen tunne on kiintymyssuhdemallistasi johtuva kriisireaktio tilanteessa jossa kiintymyksesi kohde ottaa etäisyyttä: samalla tavalla kuin lapsi saattaa alkaa itkeä vanhemman poistuessa alkavat myös aikuiset sätkiä mielenkiintoisilla tavoilla kun kiintymyksen kohde ottaa etäisyyttä.
Ne tunteet ovat ihan todellisia ja tuntemisen arvoisia, mutta reaktiot suoraan tunteiden mukaan harvemmin johtavat toivottuihin lopputuloksiin.
Kerää resursseja sinulle toimivilla tavoilla (liikunta, telkkarin katsominen, itsestä huolen pitäminen, ystävien seurassa oleminen, yksin oleminen, mikä ikinä toimii) niin että kykenet rauhassa toimimaan parhaan näkemyksesi mukaan.
Ymmärrän tämänkin oikein hyvin. Viisaita sanoja.
Ongelma on vain se, että kun hän ei ole vain minun paras ystäväni, vaan myös ainoa ystäväni. Ja koska kannan vastuun lapsista, minulla ei ole oikein aikaa itselleni. Yritän nyt kuitenkin raapia kasaan jotain voimavaroja järjestellä elämääni omasta näkökulmastani, että minulla olisi elämä myös jos hän lopulta päättää lähteä.
Mietin että voikohan eroaminen olla jotenkin myös geeneissä. Hän tulee todella repaleisesta perhetaustasta jossa paljon eroja ja sekavia perhemuotoja. Itse olen sellaisen puolen vuosisadan rakkausavioliiton kasvatti, jossa rajuistakin riidoista ollaan aina päädytty yhteen, vaikka aina se ei ulkopuolisista ole ollut edes järkevää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se rakastumisen tunne on kiintymyssuhdemallistasi johtuva kriisireaktio tilanteessa jossa kiintymyksesi kohde ottaa etäisyyttä: samalla tavalla kuin lapsi saattaa alkaa itkeä vanhemman poistuessa alkavat myös aikuiset sätkiä mielenkiintoisilla tavoilla kun kiintymyksen kohde ottaa etäisyyttä.
Ne tunteet ovat ihan todellisia ja tuntemisen arvoisia, mutta reaktiot suoraan tunteiden mukaan harvemmin johtavat toivottuihin lopputuloksiin.
Kerää resursseja sinulle toimivilla tavoilla (liikunta, telkkarin katsominen, itsestä huolen pitäminen, ystävien seurassa oleminen, yksin oleminen, mikä ikinä toimii) niin että kykenet rauhassa toimimaan parhaan näkemyksesi mukaan.
Ymmärrän tämänkin oikein hyvin. Viisaita sanoja.
Ongelma on vain se, että kun hän ei ole vain minun paras ystäväni, vaan myös ainoa ystäväni. Ja koska kannan vastuun lapsista, minulla ei ole oikein aikaa itselleni. Yritän nyt kuitenkin raapia kasaan jotain voimavaroja järjestellä elämääni omasta näkökulmastani, että minulla olisi elämä myös jos hän lopulta päättää lähteä.
Mietin että voikohan eroaminen olla jotenkin myös geeneissä. Hän tulee todella repaleisesta perhetaustasta jossa paljon eroja ja sekavia perhemuotoja. Itse olen sellaisen puolen vuosisadan rakkausavioliiton kasvatti, jossa rajuistakin riidoista ollaan aina päädytty yhteen, vaikka aina se ei ulkopuolisista ole ollut edes järkevää.
Huh, hurjan tuttu asetelma sulla siinä, mulla jo toisessa polvessa.
En sitten tiedä enkö vain ole äitini veroinen nainen kun en pystynyt exää pitämään, vai eikö mulle sellainen kitkuttelu ja kinaaminen enää kelpaa.
Otan sen kannan että ei kelpaa: pää pystyssä kohti uusia vaikeuksia :D vaikka usein fiilikset onkin enemmän D:
Olen kuitenkin ajatellut että olen lapsilleni edes sen velkaa että saavat mielenkiintoisia uusia ongelmia selviteltäväkseen: tämä kuvio alkaa olla turhan kulahtanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollainen "olemme yhdessä 24/7, eikä minulla ole kodin ulkopuolista elämää, eikä muita ystäviä kuin mieheni" kuulostaa raskaalta. Onko miehelläsi mitään sananvaltaa tai mahdollisuuksia vaikuttaa sekä omaan elämäänsä, että teidän perheen elämään? Vai saneletko sinä kaikki säännöt ja toimintamallit? Sinuna ap ryhtyisin pohtimaan teidän parisuhteen dynamiikkaa.
Jos tunteet ja rakkaus kuolevat, kuolee myös mustasukkaisuus. Ylläolevilla kysymyksillä saattaisi olla tekemistä asian kanssa, ainakin ne helpottavat suuresti sitä, että kohde tunteille löytyy muualta. Voimakas ihastus ja yhteys toiseen voi tarvittaessa syntyä vaikka anonyymilla keskustelupalstalla, ei siihen aina fyysistä kontaktia tarvita. Kannattaa muistaa, ettei mikään ole niin kekseliäs kuin puolisoaan pettävä henkilö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Realiteetit kehiin. Jutelkaa lastenhoito viikko-viikko, omaisuuden jakaminen, asumiskuviot ja elatusmaksut. Kun mies tajuaa ettei "haluan olla yksin" kuvio onnistu kuin joka toinen viikko ja omaisuus sekä kulut ja asuminen täytyy järjestellä niin ehkä haaveet kaatuu realiteetteihin. Valmistele keskustelu, selvitä asiat. Kerro, että kuviot on hyvä jutella ajoissa ja järjellä niin se "en tiedä mitä haluan" voi selkiintyä hyvällä keskustelulla. Eihän rakkautta voi pakottaa mutta velvollisuudet ja realiteetit pysyvät vaikka rakkaus haihtuu.
Huonoin vaihtoehto on, että alat elämään miehen tuulihattutuntemusten mukaan, oi miten tuntisit rakkauden jälleen, mitä voisin tehdä. Realiteettien tajuaminen ja itsetunnon omaavan, ystävällisen ja positiivisen naisen näkeminen on viisain tie rakkauteen jos siihen on vielä mahdollisuus.
Sellaisia ne miehet vaan ovat, haihattelevat, eivät tiedä mitä haluavat, tavoittelevat aina jotain. Ihan kuin Emily Bronten romaanien naiset :D
Olen jopa pyrkinyt kantamaan melkein kokonaan lastenhoitovastuun nyt kun hänellä on rankkaa. Toisaalta, pelkään että jos kuormitan häntä nyt sitten lastenhoidolla, hän on entistä väsyneempi minun kanssani. Ja ehkä minua huolestuttaa että hän ei oikein jaksa olla lapsillekaan läsnä, vaan menee sitten siitä mikä on helpointa, laittaen lapsille vaan piirrettyjä ja pädit eteen.
Ja olisiko se maailmanloppu, jos mies vaikka laittaisikin lapsille piirrettyjä tai pädit eteen? Vai oletko kenties laatinut tästä(kin) asiasta miehelle säännöt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuollainen "olemme yhdessä 24/7, eikä minulla ole kodin ulkopuolista elämää, eikä muita ystäviä kuin mieheni" kuulostaa raskaalta. Onko miehelläsi mitään sananvaltaa tai mahdollisuuksia vaikuttaa sekä omaan elämäänsä, että teidän perheen elämään? Vai saneletko sinä kaikki säännöt ja toimintamallit? Sinuna ap ryhtyisin pohtimaan teidän parisuhteen dynamiikkaa.
Jos tunteet ja rakkaus kuolevat, kuolee myös mustasukkaisuus. Ylläolevilla kysymyksillä saattaisi olla tekemistä asian kanssa, ainakin ne helpottavat suuresti sitä, että kohde tunteille löytyy muualta. Voimakas ihastus ja yhteys toiseen voi tarvittaessa syntyä vaikka anonyymilla keskustelupalstalla, ei siihen aina fyysistä kontaktia tarvita. Kannattaa muistaa, ettei mikään ole niin kekseliäs kuin puolisoaan pettävä henkilö.
Olemme hitsautuneet yhteen ja olemme varmasti liikaa yhdessä siksi että olemme muuttaneet monta kertaa ja asuneet ympäri maailmaa, jolloin meillä ei ole ns. turvaverkkoja ja pysyviä läheisiä ihmisiä elämässämme.
En oikein osaa tunnistaa itsessäni sellaista että MINÄ olisin se, joka meidän perheessä määräisi mitä elämämme on, koska olen kokenut että miehellä on ollut usein suurin päätäntävalta monissa isoissa ratkaisuissa, ja minulla lähinnä sitten kontrollia kodin sisustuksessa ja ruokavaliossa, mutta yhdessä mietitään kuitenkin niitäkin, enkä koskaan haluaisi vaatia miestä elämään sellaista elämää mitä hän ei halua.
Meidän parisuhteen dynamiikassa on toki ollut virheitä, mutta useimmiten tuntuu että ne ovat aiheutuneet siitä että kumpikin on yrittänyt uhrata omaa onnellisuuttaan olemalla esimerkiksi valittamatta jostain asiasta mikä on vaivannut, ja sitten useamman vuoden jälkeen tilanne siitä aiheesta sitten eskaloitunut. Tavallaan, liika välittäminen ja pelko toisen menettämisestä, on aiheuttanut tunteiden kuolemista ja ehkä myös menetystä. Olemme kuitenkin sinnikkäästi opetelleet keskustelemista ja omien käyttäytymismallejemme parantamista. Tällä hetkellä meidän suhteessamme ei ole niitä ongelmia, mitä aikaisemmin oli, mutta miestä pelottaa että ne palaavat. Että koska meillä on joskus ollut joku ongelma, se olisi pysyvä elementti meidän suhteemme dynamiikkaa, eikä todellinen muutos olisi mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Realiteetit kehiin. Jutelkaa lastenhoito viikko-viikko, omaisuuden jakaminen, asumiskuviot ja elatusmaksut. Kun mies tajuaa ettei "haluan olla yksin" kuvio onnistu kuin joka toinen viikko ja omaisuus sekä kulut ja asuminen täytyy järjestellä niin ehkä haaveet kaatuu realiteetteihin. Valmistele keskustelu, selvitä asiat. Kerro, että kuviot on hyvä jutella ajoissa ja järjellä niin se "en tiedä mitä haluan" voi selkiintyä hyvällä keskustelulla. Eihän rakkautta voi pakottaa mutta velvollisuudet ja realiteetit pysyvät vaikka rakkaus haihtuu.
Huonoin vaihtoehto on, että alat elämään miehen tuulihattutuntemusten mukaan, oi miten tuntisit rakkauden jälleen, mitä voisin tehdä. Realiteettien tajuaminen ja itsetunnon omaavan, ystävällisen ja positiivisen naisen näkeminen on viisain tie rakkauteen jos siihen on vielä mahdollisuus.
Sellaisia ne miehet vaan ovat, haihattelevat, eivät tiedä mitä haluavat, tavoittelevat aina jotain. Ihan kuin Emily Bronten romaanien naiset :D
Olen jopa pyrkinyt kantamaan melkein kokonaan lastenhoitovastuun nyt kun hänellä on rankkaa. Toisaalta, pelkään että jos kuormitan häntä nyt sitten lastenhoidolla, hän on entistä väsyneempi minun kanssani. Ja ehkä minua huolestuttaa että hän ei oikein jaksa olla lapsillekaan läsnä, vaan menee sitten siitä mikä on helpointa, laittaen lapsille vaan piirrettyjä ja pädit eteen.
Ja olisiko se maailmanloppu, jos mies vaikka laittaisikin lapsille piirrettyjä tai pädit eteen? Vai oletko kenties laatinut tästä(kin) asiasta miehelle säännöt?
En ole laatinut sääntöjä, mutta itse jaksan vaan omien resurssieni mukaan paremmin ohjata lapsia esimerkiksi läksyissä ja ruokkia, koska olen sitä alusta lähtien tehnyt, ja mies on sitten enemmän sellainen hauska leikittäjä, inspiroiva isä sellaisissa omissa kiinnostuksen kohteissaan, ja joskus hän antaa vaan lasten olla, mikä on myös todella tärkeää.
Mutta etenkin arkipäivinä olisi kiva että lapset saisivat tukea koulutöiden ja rutiinien (pukeminen, peseytyminen, hiusten laitto, jne) osalta. Jos miehen täytyy saada lapset tekemään jotain nopeasti, se menee yleensä sellaiseksi huutamiseksi, mitä en haluaisi tapahtuvan. Hän on todella hyvä isä muuten, mutta hänen vahvuutensa ovat muualla kuin lasten arkisissa rutiineissa. Uskon kyllä että halutessaan hän voisi olla niissäkin hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa vähän keski-iän kriisiltä...
Minulla kävi vähän samoin kuin miehelläsi. Pari vuotta sitten mun mies jäi kiinni siitä että oli
1. Koko meidän suhteen ajan puhunut miten on pettänyt mua vaikka ja kenen kanssa (mille sit selitti että ei oikeasti ollut ja sanoi vain noin koska halusi välttää pettämistä... MAKES SENSE!)
2. Ihastunut toiseen naiseen ja puhui tän naisen tunteville kaikkea miten suunnittelee vievänsä hänet syömään yhteen kalliiseen ravintolaan. Itsekin ihastuin noihin aikoihin toiseen, mutta podin siitä pahaa oloa ja alun perin halusin kertoa miehelleni tunteistani. Lopulta kuulin tästä kaikesta tältä ihastukseltani ja vanhalla suhteella ei silloin ollut minulle enää väliä. En kadu sitä että aloitin suhteen tämän jätkän kanssa
Ja 3. Puhui samoille tutuilleen että aikoo erota minusta. Kuulemma tämäkin oli vain jotain ahdistuksen purkamista.
Joo kyllä sain melkoisen helmen mieheksi... Erosimme mutta hän kinusi ja itki kunnes säälin häntä tarpeeksi ja palasin luokseen. En ollut silloin valmis muuttamaan pois ja olin ihan rikki tuosta kaikesta. Olisi vain pitänyt pitää pääni... Nyt olen valmis ja odotan vain että miehellä on varaa asua yksin. Pari viikkoa sitten kun osoitin merkkejä halusta eroon alkoi hän itkeä että teeskenneltäisiin vielä että kaikki on entisellään... No, ehkä kesällä sitten. Itselläni on jo uusi mies kiikarissa, en vain jaksa välittää tästä suhteesta enää. Välitän jollain tasolla vielä miehestäni, en edelleenkään halua jättää häntä pulaan, mutta tämä suhde ei kiinnosta minua enää enkä rakasta häntä. Sen jälkeen kun mies jäi kiinni noista puheista, mieleni kävi läpi valtavan myllerryksen, enkä edes kyennyt olemaan hänestä mustasukkainen enää. On ollut pieniä hetkiä, jolloin olen halunnut jatkaa. Suhteemme koko rakenne on muuttunut ja varmaan olen vaikuttanut kumppanilta, joka tekee kovasti töitä suhteen eteen, mutta todellisuudessa tuntuu että olen vain yrittänyt epätoivoisesti olla ajattelematta kaikkea mitä on tapahtunut, sillä eroaminen pelotti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnekeskeinen pariterapia. Heti. Ei viikkojen jahkailun päästä. Miksi mustasukkaisuudesta piti päästä eroon? Mustasukkaisuus on huono minäkuva+rakkaus=menettämisen pelko
Vierailija kirjoitti:
Tunnekeskeinen pariterapia. Heti. Ei viikkojen jahkailun päästä. Miksi mustasukkaisuudesta piti päästä eroon? Mustasukkaisuus on huono minäkuva+rakkaus=menettämisen pelko
Ollaan menossa nyt ensin yksilöterapiaan.
Mustasukkaisuudesta piti päästä eroon koska se ahdisti meitä molempia, kun se meni täysin yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitkässä parisuhteessa ei ole olennaista rakastaa koko aikaa, vaan rakastua samaan puolisoon aina uudestaan. Toivoa on!
Minusta ihmiset eroavat nykyään aivan liian helposti ja aivan typeristä asioista. Ihan kuin ihmisiltä puuttuisi oikeat ongelmat ja kyky käsitellä pettymyksiä tunne-elämässään aikuismaisesti.
Tunteiden vietävänä oleminen on jotenkin todella epäkypsää.