Oletteko koskaan saaneet jonkun, jolla ei ollut silloin tunteita kun sulla oli?

En.

Olen, eikä olisi kannattanut. Ei ne tunteet siitä mihinkään muuttuneet, vaan mieli sen suhteen mihin on valmis tyytymään. Jos haluat olla suhteessa aina se vähemmän haluttu, aina se joka on vaan kelvannut kun toinen ei muutakaan saanut, niin kannattaa odottaa ja yrittää. Muuten kannattaa etsiä kumppani joka haluaa sinut oikeasti.

Kyllä se kipinä yleensä syttyy viimeistään siinä vaiheessa kun tutustutaan kunnolla. Jos siinä kohtaa toinen tuntee vain ystävyyttä, niin kyllä se sitten taitaa siihen jäädä.

Eli ystävyydestä ei voi kasvaa rakkautta???

Vierailija kirjoitti:

Olen, eikä olisi kannattanut. Ei ne tunteet siitä mihinkään muuttuneet, vaan mieli sen suhteen mihin on valmis tyytymään. Jos haluat olla suhteessa aina se vähemmän haluttu, aina se joka on vaan kelvannut kun toinen ei muutakaan saanut, niin kannattaa odottaa ja yrittää. Muuten kannattaa etsiä kumppani joka haluaa sinut oikeasti.

Komppaan tätä. Minäkin sain hetkeksi itselleni miehen, johon olin ollut jo lapsena ja nuorena ihastunut. Mies asui silloin naapurissa ja tunsimme toisemme hyvin.

Kun kuulin, että myös hän on vapaa taas pitkästä aikaa, niin tein kaikkeni, että sain hänet. Mies oli kohteliaan mukava ja innostuikin sitten minun innostani ja yrityksistäni, vaikka sanoikin, että ei oikein näe minussa naisystävää, vaan "vain" hyvän ystävän. Pyöritin sen asian mielessäni hyväksi ja ajattelin, että juuri niinhän sen pitää ollakin, mutta ei se niin mennyt. Vaikka yhdessä olimmekin, niin jotakin siitä puuttui. Juttelimme hyvin paljon ja teimme vaikka mitä yhdessä, mutta sängyssä olimme jotenkin ihan eri paria. Tai oikeastaan olimme kuin kaksi saman käden lapasta ja siitä ei tullut kovin kummoista.

Ehkä sen takia huomasin alkavani välttelemään koko sänkypuuhia ja mies myös. Sitä myötä koko suhde vaan kuivui. Juttelu jäi, kaikki yhteinen jäi ja erosimme oikeastaan eroamatta. Harmittaa ihan vietävästi, että menin sen edes aloittamaan ja lähes pakkomielteen lailla metsästin häntä suhteeseen.

Tästä on jo kauan ja emme näe kuin harvoin vahingossa. Molemmilla on elämänsä ja juttua riittää nähdessämme vieläkin, mutta nyt se on erilaista.

En minä tiedä, mutta mistä ne hehkutettavat ystävyys ensin sitten rakkaus-jutut kumpuaa?

Vierailija kirjoitti:

En minä tiedä, mutta mistä ne hehkutettavat ystävyys ensin sitten rakkaus-jutut kumpuaa?

No ei ainakaan siitä että toinen osapuoli on kaksi vuotta yksipuolisesti rakastunut.

Parempi ap olla vaikka yksin kun huonossa suhteessa.

Vierailija kirjoitti:

En minä tiedä, mutta mistä ne hehkutettavat ystävyys ensin sitten rakkaus-jutut kumpuaa?

Niin no riippuu varmaan minkälaista rakkautta hakee/ mihin on valmis tyytymään. Kahden vuoden jälkeen varmasti turha odottaa että kenelläkään yhtäkkiä heräisi hirveän romanttisia tunteita vanhaa kaveria kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

En minä tiedä, mutta mistä ne hehkutettavat ystävyys ensin sitten rakkaus-jutut kumpuaa?

Elokuvakliseitä! Ei kukaan oikeasti tollasta hehkuta. Paitsi tietysti ap:n tilanteessa olevat ihmiset jotka toivovat kunpa se vaan olisi totta💔

Vierailija kirjoitti:

En jää haikailemaan, ajattelin vaan...

Eli olet sitten jäänyt haikailemaan. 

Selvä.

En ole :/ Aina mun puolelta yksipuolisia ihastumisia. T: Ruma ja tissitön nainen

Up

En ole koskaan alkanut seurustella ystävän kanssa. Joko ne tunteet on heti alkuun tai sitten ne kypsyy siinä ajan kanssa, mutta kutakuinkin yhtäaikaa. Ellei toiselle tule ihastusta, vaan pysyy siinä kaverimoodissa, vaikka toinen on jo ihan in lööv, niin ei siitä pidemmän päälle mitään tule.

Romanttisissa komedioissa pari inhoaa alkuun toisiaan. Inhoaminen on kuitenkin voimallinen tunne ja voi johtaa ihastumiseen, koska silloin parin välillä kuitenkin kipinöi, vaikka se olisikin negatiivista. Sen sijaan puhdas kaveruus ei välttämättä kehity miksikään, koska kipinöitä ei sinkoile. 

Pahimpia romanttisten tunteiden tukahduttajia on kuitenkin välinpitämättömyys ja vastenmielisyys. Ne eivät pysty muuttumaan rakkaudeksi, vaikka mitä tekisi.

Olen. Nyt ollaan kihloissa ja lapsi tulossa.

En saanut. Sain parempaa.

Up 

Olen saanut ja olemme olleet nyt naimisissa jo pitkään. Tosin mies kyllä jälkeenpäin väittää, että oli myös ihastunut minuun, mutta en usko sitä hänen silloisen käytöksensä perusteella. Sanoo niin varmaan vain minun mieliksi :) Toisaalta sitten yksi asia johti toiseen ja huomasimme molemmat olevamme täydelliset kumppanit toisillemme. Onhan se edelleen niin, että minä olen se "rakastuneempi" tässä suhtessa, vaikka useimpien mielestä minä olen ns. parempaa tasoa kuin mies joten eivät ikinä uskoisi että se olen minä joka kuolaa miehen perään eikä toisin päin. Kyllä mieskin minua rakastaa, mutta tuttavallisemmin, vähemmän teinityttömäisemmin...

4kk.

Mieheni on introvertti, joka ei pidä suurimmasta osasta naisia naisille tyypillisen luonteen vuoksi. Viihtyy parhaiten yksinään, tapaa harvoin kavereitaan jotka myös "vituttavat" kun bilettävät tai puuhaavat jotakin mistä mieheni ei tykkää. Hän on myös tunnevammainen, paljon on oppinut tunteista minun kauttani, mutta paljon on vielä opittavaa muiden tunteiden tunnistamisessa. Hänellä on varmasti jonkinlaista autimiskirjoa. 

Olemme loppupeleissä todella samanlaisia ja yhdessäolo ei rasita kumpaakaan. Itse rasitun paljon rakkaidenkin ihmisten tapaamisesta, mutta en hänen. Voimme kotona olla kahdestaan, mutta "yksin". Ennen minua hän ei ollut seurustellut kertaakaan. Joitakin irtosuhteita oli ollut. 

Minulle kehittyi tunteita heti, mutta 4kk kohdalla sanoin kun hän alkoi vihjailemaan etten muuttaisi pois jne. Sitten sanoin että minä en jaksa vain "hengata" saati jäädä asumaan paikkakunnalle ja jatkaa hengailua. Siinä sitten mies pamautti että rakastaa. Nyt ollaan oltu onnellisesti yhdessä jo vuosia :) 

Ap yleensä kannattaa järkiintyä jos toisella ei ole tunteita. Eli unohtaa ja mennä eteenpäin.