Lue keskustelun säännöt.
Etävanhemmuus surettaa
08.03.2018 |
Kun lapsi tulee vkl ja huomaan miettiväni, että kun lähdin, niin lapsi oli 7 ja nyt 10. On vaikea ymmärtää, mihin vuodet ovat menneet. Hämmästyn välillä, kun kuulen lapsen äänen ja sit eteen tupsahtaa iso lapsi. Tulee surullinen olo, kun tuntuu että on kadottanut ne vuodet jonnekin. Mihin ne meni? Takaisin ei saa 😢
Kommentit (12)
Mä en tajua, en kaipaa lapsiani yhtään. En todellakaan kaipaa heidän seuraansa, en mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin surettaa. Sureminen on luonnollista mutta ei kannata masentua. Ota kaikki irti niistä ajoista jotka saat viettää lapsen kanssa. Älä kaada surua lapsen niskaan.
Itse olen ollut etävanhempi nyt 8 vuotta. Suru on vuosien mittaan helpottanut, mutta ei se koskaan häivy kokonaan. Lapseni on nyt 15-vuotias ja meillä on hyvä suhde. Viestittelemme tai soittelemme joka päivä, mutta välillä minulla on niin ikävä lastani, että pahaa tekee.
Vierailija kirjoitti:
Niin surettaa. Sureminen on luonnollista mutta ei kannata masentua. Ota kaikki irti niistä ajoista jotka saat viettää lapsen kanssa. Älä kaada surua lapsen niskaan.
Itse olen ollut etävanhempi nyt 8 vuotta. Suru on vuosien mittaan helpottanut, mutta ei se koskaan häivy kokonaan. Lapseni on nyt 15-vuotias ja meillä on hyvä suhde. Viestittelemme tai soittelemme joka päivä, mutta välillä minulla on niin ikävä lastani, että pahaa tekee.
Kaikki irti? Kuten mikä? Jankuta läksyistä, kuuntele tylsiä selityksiä, keräile vaatteita ja tavaroita, laita ruuat eteen.... ah, ihanaa.
Ei lapsi soittele. Hyvä jos vastaa, kun soitan. Ei aina. Ei tule enää äiti äiti arvaa mitä koulussa...
Semmosta se on. On henkisesti tosi raskaita ne päivät, kun lapset lähtevät takaisin. Toisaalta se intensiivinen aika, minkä saan lasten kanssa viettää on ihan mahtavaa ja varmasti säästyn paljolti niistä ongelmilta, mitä lähivanhempi joutuu lähes päivittäin käsittelemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voin kuvitella! Mä rakastan lapsiani niin paljon, etten ehkä juuri tuon takia uskalla erota. En tiedä, miten selviäisin, jos näkisin vain harvoin. Varmasti tämä on monen mielestä huono syy olla eroamatta, mutta näin vain tunnen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin surettaa. Sureminen on luonnollista mutta ei kannata masentua. Ota kaikki irti niistä ajoista jotka saat viettää lapsen kanssa. Älä kaada surua lapsen niskaan.
Itse olen ollut etävanhempi nyt 8 vuotta. Suru on vuosien mittaan helpottanut, mutta ei se koskaan häivy kokonaan. Lapseni on nyt 15-vuotias ja meillä on hyvä suhde. Viestittelemme tai soittelemme joka päivä, mutta välillä minulla on niin ikävä lastani, että pahaa tekee.
Kaikki irti? Kuten mikä? Jankuta läksyistä, kuuntele tylsiä selityksiä, keräile vaatteita ja tavaroita, laita ruuat eteen.... ah, ihanaa.
No niin, kukaan ei pystynyt kertomaan, mitä siinä muka surra? 😀
Lapset on tyhmiä olioita, joilla on tyhmiä ajatuksia ja joista on vain vaivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin surettaa. Sureminen on luonnollista mutta ei kannata masentua. Ota kaikki irti niistä ajoista jotka saat viettää lapsen kanssa. Älä kaada surua lapsen niskaan.
Itse olen ollut etävanhempi nyt 8 vuotta. Suru on vuosien mittaan helpottanut, mutta ei se koskaan häivy kokonaan. Lapseni on nyt 15-vuotias ja meillä on hyvä suhde. Viestittelemme tai soittelemme joka päivä, mutta välillä minulla on niin ikävä lastani, että pahaa tekee.
Kaikki irti? Kuten mikä? Jankuta läksyistä, kuuntele tylsiä selityksiä, keräile vaatteita ja tavaroita, laita ruuat eteen.... ah, ihanaa.
No vaikka herää siihen, että lapsi tulee aamulla viereen köllötteleen, sanoo äiti anna hali, kysyy leivotaanko tai mennäänkö ajelulle tai kävelylle, käy uimahallissa tai laskee mäkeä ja näkee ilon ja riemun kasvoilla, punaiset posket, pulla ja kuuma kaakao, iltasatu lapsi kainalossa.. ihania asioita löytyy paljon..
Miksi et ole ollut enemmän läsnä lasten arjessa? Esim. vuoroasuminen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritä asettua lapsen asemaan kuinka paljon häntä surettaa kun hän on kokenut eron järkyttävimmän seurauksen ja menettänyt yhteisasumisen ja arjen jakamisen toisen vanhemman kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin surettaa. Sureminen on luonnollista mutta ei kannata masentua. Ota kaikki irti niistä ajoista jotka saat viettää lapsen kanssa. Älä kaada surua lapsen niskaan.
Itse olen ollut etävanhempi nyt 8 vuotta. Suru on vuosien mittaan helpottanut, mutta ei se koskaan häivy kokonaan. Lapseni on nyt 15-vuotias ja meillä on hyvä suhde. Viestittelemme tai soittelemme joka päivä, mutta välillä minulla on niin ikävä lastani, että pahaa tekee.
Kaikki irti? Kuten mikä? Jankuta läksyistä, kuuntele tylsiä selityksiä, keräile vaatteita ja tavaroita, laita ruuat eteen.... ah, ihanaa.
No vaikka herää siihen, että lapsi tulee aamulla viereen köllötteleen, sanoo äiti anna hali, kysyy leivotaanko tai mennäänkö ajelulle tai kävelylle, käy uimahallissa tai laskee mäkeä ja näkee ilon ja riemun kasvoilla, punaiset posket, pulla ja kuuma kaakao, iltasatu lapsi kainalossa.. ihania asioita löytyy paljon..
Aika ahdistavaan kuuloista, että aamuisin ei saa herätä rauhassa omaan tahtiin.
Toivottavasti ihmiset miettii kahdesti, ennen eroa ja kannattaako ero, mitkä ovat seuraukset!!