Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miksi tosi harvoin kukaan puhuu epäonnistumisestaan äitinä?
03.03.2018 |
Aina vieritetään syy miehelle tai yhteiskunnalle. Toki nimellään ei kannata kertoa, mutta olisi kiva edes tällä palstalla kuulla kasvatusvirheistään , jotka on tajunnut jälkeenpäin, Itse en esim. kuunnellut tyttäreni mielipiteitä kun hän oli pieni. Nyt kaupassa kun näen vastaavia niin aina ottaa pumpusta. Siis lapsen juttujen kuuntelu .
Kommentit (28)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja miksi kukaan tosi harvoin puhuu epäonnistumisestaan isänä? Hyvin paljon on kuitenkin niitä tapauksia, että lapset jätetään ainakin suurimmaksi osaksi äidille ja vain pakolliset elarit maksetaan...
Vierailija kirjoitti:
Ja miksi kukaan tosi harvoin puhuu epäonnistumisestaan isänä? Hyvin paljon on kuitenkin niitä tapauksia, että lapset jätetään ainakin suurimmaksi osaksi äidille ja vain pakolliset elarit maksetaan...
Huoh. Oletko mies?
Koska avautuminen aiheuttaa vain paskamyrskyn. Jos olisikin niin että virheiden käsitteleminen aiheuttaisi ymmärryksen suuskan ja kannustavan ilmapiirin että olet parhaasi yrittänyt.
Kyllä mä ainakin koin epäonnistumista äitinä joka päivä eläessäni lasteni kanssa. Ja sen jälkeenkin, kun muutin asumaan pois kotoa. En tajua niitä, jotka vaan hyväksyvät ittensä äiteinä, vaikka ei todellakaan hyvin mene.
t.kristallikissa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koska avautuminen aiheuttaa vain paskamyrskyn. Jos olisikin niin että virheiden käsitteleminen aiheuttaisi ymmärryksen suuskan ja kannustavan ilmapiirin että olet parhaasi yrittänyt.
...ymmärryksen PUUSKAN...
Joskus toivoisi niiden paskamyrskyä antaville kunnon epäonnistumista äitiydessä, että lapsi näyttäisi heille närhen munat aikuisena ja osoittelisi kaikki virheet ja epäkohdat ja laittaisi vanhemman polvilleen. Siitäs saisivat.
t.kristallikissa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meinaan jos se vanhempi ois syytellyt yhteiskuntaa, lasta, lapsen isää, lapsen isän sukua tai ketä tahansa muuta omista virheistään ja jatkanut niiden aiheuttamista lapselleen.
Olen toistanut lapsuudenkodissani omaksumiani sairaita kasvatusperiaatteita . Kesti aikansa ennen kuin tajusin, miten sairaasti minua on kasvatettu ja että olen siirtämässä näitä samoja kasvatusmenetelmiä lapsiini. Se oli kova paikka myöntää itselleni ja lapsilleni, että olen tehnyt väärin. Olen tosiaan keskustellut asiasta lasteni kanssa ja pyytänyt heiltä anteeksi omia virheitäni äitinä.
Virheitä äitinä: Olen verrannut lapsia toisiinsa pahantahtoisesti. Olen ollut kärsimätön, äkkipikainen ja arvaamaton. Olen huutanut ja äyskinyt lapsilleni, purkanut heihin pahaa oloani. Olen epäillyt lapsistani pahinta ja pitänyt melkoisia ristikuulusteluja lapsilleni. Kiukkuisena hetken mielijohteesta antamani rangaistukset ovat olleet kohtuuttomia. (Kotiarestia viikon verran, kun yksi iltapäivä olisi ollut kohtuullisempi.)
Olen myös retuuttanut lapsiani kädestä kovakouraisesti. Olen vihannut lapsiani ollessani hyvin väsynyt.
Myönnän avoimesti, että en ollut nuorena valmis äidiksi. Nyt , tällä elämänkokemuksella olisin tehnyt lasun lapsistani nuoren itseni vuoksi. Silmäni kuitenkin avautuivat näkemään oman pahan oloni, mistä väärinkohtelu kumpusi. Minulla todettiin olevan vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Hakeuduin terapiaan ja opin siellä uusia, terveitä käyttäytymismalleja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan sen onnistumisen tai epäonnistumisen näkee ja kokee vadta, kun lapset ovat rakentaneet (jos ovat) oman elämänsä ja onnensa... Ja siltikään kaikki se ei (onneksi) ole äidistä kiinni.
Mä taas en juurikaan välitä lapsistani läsnäolon muodossa. Välitän kyllä muuten heistä, ja haluan vastata että he saavat tarvitsemansa, mutta läsnäoleminen on sietämätöntä. En ole vielä saanut apua siihen, sehän vaatisi sen, että joku ensin välittäisi minusta, ja sitä nimenomaan ei ole ollut.
t.kristallikissa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enkä siis tietenkään kerro lapsilleni etten välitä heidän seurastaan. Se välittyy, mikä siitä välittyy, ei mahda mitään. Apua haen koko ajan.
t.kristallikissa
No koska useimmat tajuavat ettei vanhemmuudessa voi kuin epäonnistua. Mitä sitä märehtimään. Tärkeämpi keskittyä hyvään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja miksi kukaan tosi harvoin puhuu epäonnistumisestaan isänä? Hyvin paljon on kuitenkin niitä tapauksia, että lapset jätetään ainakin suurimmaksi osaksi äidille ja vain pakolliset elarit maksetaan...
Paljonhan näistä puhutaan. Varsinkin julkkikset joilla ei ollut aikaa, kun lapset oli pieniä.
Somessa lynkataan kaikki Sini Arielit yms. jotka avautuvat vähääkään vaikeuksistaan omilla kasvoillaan. Samalla kiillotetaan sitä omaa kruunua, kuinka tuli nostettua vielä perunat pellolta vaikka oli jo synnytys käynnissä. En halua tulla lynkatuksi. Kipeimmät muistot omasta epäonnistumisestani pidän vain itselläni, lohduttaudun sillä, että kuollessani niistä ei enää tiedä kukaan, kun eivät lapsetkaan vauva-aikaansa muista.
Epäonnistuin enimmäkseen äitipuolena, tai en pystynyt ihmeisiin.
Kai jotain myönteistäkin voi sanoa.
Minä puhuisin mutta kukaan ei halua kuunnella. On tosi haastavaa olla äiti jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olen epäonnistunut äitinä miljoona kertaa. Olen itse kaksisuuntaisen äidin kasvattama. Äitini sairaudesta kuulin vasta kun olin jo 45v. Olisinpa tiennyt aiemmin. Nyt ymmärrän miksi äiti oli sellainen kuin oli. Myös oma diagnoosi vahvistui vasta kun olin 42v.
Hyvä äiti -keskusteluissa puhutaan ihan lillukanvarsista, kuten nukkumajärjestelyistä ja onko 5kk20pv huonompi kesto täysimetykselle kuin 6kk2h. Mielestäni epäonnistunut vanhempi on sellainen, joka ei osaa tukea lapsensa itseluottamusta vaan lyttää ja kieltää lapsen tunteet.
Alue: Aihe vapaa
No mä koitan puhua...
t.kristallikissa