Mitä te muut työttömät työnhakijat teette odottaessanne rekryjen tuloksia?

Jos oli muita sopivia paikkoja (tai mahdollisimman vähän epäsopivia) haussa, niin hain niihin. Tein ehkä päivän-parin tai viikon-parin keikkahommia (myös pimeästi :p ). Elin muuten normaaliarkea, eli kävin kaupassa, laitoin ruokaa, katsoin leffoja/sarjoja, chattailin kavereiden kanssa, pelasin... Yritin olla jännittämättä.

Nyt on jo kolmatta vuotta pysyvä työpaikka, eikä tämän paikan hakua tarvinnut edes jännittää. :) Onnea matkaan!

Sain taas kiitos-mutta-ei-kiitos-viestin haastattelun jälkeen. Näitä on nyt takana varmaan kymmenen jo. Siispä päätin, että keskityn 99-prosenttisesti elämään hyvää elämää työttömyydestä huolimatta ja nauttimaan vapaa-ajasta. Loput 1% satsaan työnhakuun, mutta en enää ota paineita saati turhia odotuksia mistään paikasta. Rekrykouluttajat kehottaisivat käyttämään tämän ajan työnhakutaitojen hiomiseen, mutta en jaksa uskoa, että oma työllistyminen olisi hakemuksista tai haastatteluista kiinni. Aina vaan sattuu löytymään joku sopivampi.

Nosto

Vierailija kirjoitti:

Rekrykouluttajat kehottaisivat käyttämään tämän ajan työnhakutaitojen hiomiseen, mutta en jaksa uskoa, että oma työllistyminen olisi hakemuksista tai haastatteluista kiinni. Aina vaan sattuu löytymään joku sopivampi.

Näinhän se menee. Työn saaminen riippuu lopulta kolmesta seikasta: a) sopiva koulutus, b) aiempi kokemus ja c) kuun asento, koska lopulta kyse on myös tuurista, henkilökemioista ja vaikka siitä, että jos päätöksen tekevä henkilö on tuntenut lapsuudessaan sinun nimisen ärsyttävän tyypin, niin kauppoja tuskin tulee. Siksi työnhakutaitojen hiominen on tarpeetonta, jos peruspalikat ovat kohdallaan. Muutenkin olen sitä mieltä, että jos ei kelpaa työpaikkaan omana itsenään niin parempi ettei saa kyseistä paikkaa.

Katselin muita ilmoituksia ja tein hakemuksia. Siihen ei tosin päivässä paljon aikaa mennyt, joten ehdin myös rakentaa kaverin taloa, opiskella ruotsia, kuntoilla ja dokata. Mukavaa aikaa jälkeenpäin ajateltuna, vaikka huoli työttömyyden pitenemisestä oli aina mielessä.

Pyrin pitämään viikolla yllä normaalia päivärytmiä, aamusta ylös, kahvikupin kanssa koneelle, tarkistaa sähköpostit, laittaa menemään lisää hakemuksia ja sitten siivosin kämppää.

Yritin pysyä reippaana, mutta jatkuva hylkääminen ryömi kyllä pahasti nahan alle. Laitoin yhteensä varmaan lähemmäksi 500hakemusta, kävin kymmenissä haastatteluissa, mutta aina löytyi joku sopivampi. Vuoden työttömyyden jälkeen oli pakko miettiä muita vaihtoehtoja joten lähdin opiskelemaan ihan toista alaa.

Olen ollut 1.5v työttömänä. Ikää yli 40v. Murehdin etten koskaan enää pääse työelämään.

Ikää 55 vuotta ja kymmenen vuotta pitäisi vielä hommia tehdä. Vaan kuka ja missä maksaisi palkkaa, töitä tietysti on aina ja loputtomasti.

Elän kuunnellen ja katsellen, töitä hakien. Haen myös niitä vähemmän mairittelevia duuneja, mutta en ylen kaukaa, koska liikennevälineissä on turha pienellä palkalla elämäänsä hukata. Juna olisi toista, siellä voi sentään lukea ajankuluksi.

Maalaan, piirrän, ryyppään, kirjoitan, reissaan Onnibussilla tai laina-autolla, kudon, ompelen, teen ruokaa, siivoan, käytän huumeita, näen muita työttömiä ja eläkkeellä olevia tuttuja, teen satunnaisia työvuoroja ja pimeitä töitä ja istun koneella.