Lue keskustelun säännöt.
Työ, työttömyys, köyhyys, rikkaus, onnellisuus
22.02.2018 |
Aloin miettiä tapaamiani ihmisiä ja sitä kuvaa, jonka he antavat ulospäin. Joistain välittyy tasapainoinen, hymyilevä muita ihmisiä ja elämää ymmärtävä onnellisuus. Jotkut taas ovat ilkeämielisiä pahanpuhujia, joilla olisi kyllä omien sanojen mukaan muuten hyvä olla, mutta kun... ja sitten inhotaan työttömiä tai rikkaita tai työkaveria tai pomoa tai sossupummeja, juoppoja, milloin mitäkin.
Yritin löytää tekijöitä, mitkä saavat ihmiset onnellisiksi sellaisessa mielessä, että ei ainakaan kuvitella, että oman elämän kurjuuteen löytyisi syy itsen ulkopuolelta. En löytänyt. Ehkä syyt ovat jossakin varhaislapuudessa. En tiedä. Mitä näkemyksiä muilla?
(Enkä tietenkään tarkoita, että kenenkään elämä olisi jatkuvaa onnea ja hymyä.)
Kommentit (17)
Vierailija kirjoitti:
Piti ihan pohtia asiaa vähän aikaa. Kuulun itse näihin onnellisiin tai oikeastaan voisi sanoa, että elämäänsä tyytyväisiin ihmisiin. Jos jotain asiaa selittävää pitäisi lapsuudesta etsiä, voisin kuvitella, että ainakin omalla kohdallani kyse on omien mahdollisuuksien realistisesta tunnistamisesta. Vanhempani eivät koskaan antaneet ymmärtää, että mikä tahansa maailmassa olisi mulle mahdollista, mutta eivät myöskään vähätelleet kykyjäni tai mahdollisuuksiani. Haluamieni asioiden eteen mun piti nähdä vaivaa ja mua kannustettiin yrittämään, mutta sain aina myös itse päättää, onko haluni vaivan arvoista. Sain siis muuttaa mieleni, jos totesin, että voisin halutakin oikeastaan jotain vähemmän vaivalloista, kunhan olen valintaani/päätökseeni itse tyytyväinen.
Tuo kuulostaa kyllä terveeltä. Tuntuu, että olet saanut kasvaa lapsena, joka nähdään ihmisenä. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunne yhtäkään katkeraa ihmistä jolla olisi ollut onnellinen ja tasapainoinen lapsuus eikä isoja vastoinkäymisiä elämässä...että kyllä huonot vanhemmat plus isot vastoinkäymiset on varmaan suurin syy.
Vierailija kirjoitti:
En tunne yhtäkään katkeraa ihmistä jolla olisi ollut onnellinen ja tasapainoinen lapsuus eikä isoja vastoinkäymisiä elämässä...että kyllä huonot vanhemmat plus isot vastoinkäymiset on varmaan suurin syy.
Mutta mitä ovat isot vastoinkäymiset? Kun noissa katkerissa on myös paljon heitä, jotka ovat päällisin puolin, siis lähinnä taloudellisesti, uran kannalta, sosiaalisen aseman kannalta katsottuna menestyneitä. Ja on myös perhe ja pitkäaikainen puoliso. Tietenkään ei aina tiedä, mitä elämä oikeasti kenelläkin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tunne yhtäkään katkeraa ihmistä jolla olisi ollut onnellinen ja tasapainoinen lapsuus eikä isoja vastoinkäymisiä elämässä...että kyllä huonot vanhemmat plus isot vastoinkäymiset on varmaan suurin syy.
Mutta mitä ovat isot vastoinkäymiset? Kun noissa katkerissa on myös paljon heitä, jotka ovat päällisin puolin, siis lähinnä taloudellisesti, uran kannalta, sosiaalisen aseman kannalta katsottuna menestyneitä. Ja on myös perhe ja pitkäaikainen puoliso. Tietenkään ei aina tiedä, mitä elämä oikeasti kenelläkin on.
No vaikka se jos vanhemmat pahoinpitelee, ei välitä, kohtelee kaltoin, nämä vaikuttaa aivojen kehitykseen ja sitä kautta luonteeseen. Sama kuin jos saa aikuisena aivovamman, monen persoonallisuus voi muuttua aggressiiviseksi tms. Isoja vastoinkäymisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tunne yhtäkään katkeraa ihmistä jolla olisi ollut onnellinen ja tasapainoinen lapsuus eikä isoja vastoinkäymisiä elämässä...että kyllä huonot vanhemmat plus isot vastoinkäymiset on varmaan suurin syy.
Mutta mitä ovat isot vastoinkäymiset? Kun noissa katkerissa on myös paljon heitä, jotka ovat päällisin puolin, siis lähinnä taloudellisesti, uran kannalta, sosiaalisen aseman kannalta katsottuna menestyneitä. Ja on myös perhe ja pitkäaikainen puoliso. Tietenkään ei aina tiedä, mitä elämä oikeasti kenelläkin on.
No vaikka se jos vanhemmat pahoinpitelee, ei välitä, kohtelee kaltoin, nämä vaikuttaa aivojen kehitykseen ja sitä kautta luonteeseen. Sama kuin jos saa aikuisena aivovamman, monen persoonallisuus voi muuttua aggressiiviseksi tms. Isoja vastoinkäymisiä.
No nuo varmasti ovat isoja vastoinkäymisiä. Mutta oletan tietäväni joistakin, useimmistakin, katkeran tympeistä valittajista, että heillä ei ole taustalla väkivaltakokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tunne yhtäkään katkeraa ihmistä jolla olisi ollut onnellinen ja tasapainoinen lapsuus eikä isoja vastoinkäymisiä elämässä...että kyllä huonot vanhemmat plus isot vastoinkäymiset on varmaan suurin syy.
En minäkään. Olen itse kamalan lapsuuden ja nuoruuden kokenut, ja kuitenkin sellainen peruspositiivinen ihminen. En ole menestynyt, elelen työkyvyttömyyseläkkeellä kunnes joskus ehkä pääsen ponnistamaan takaisin ihmisten pariin.
Minä ja asenteeni elämään ärsyttää joitain ihmisiä. Sellaisia päälle päin vahvoja persoonia, niitä joilla on mielipide kaikkeen ja oikeus sanoa se ääneen. Se, että minä elän tavallani ja jaksan hymyillä, on joillekin ollut ihan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Olenkin jättäytynyt pois ryhmäterapiasta yms, sillä en halua altistaa itseäni näille joillekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tunne yhtäkään katkeraa ihmistä jolla olisi ollut onnellinen ja tasapainoinen lapsuus eikä isoja vastoinkäymisiä elämässä...että kyllä huonot vanhemmat plus isot vastoinkäymiset on varmaan suurin syy.
Mutta mitä ovat isot vastoinkäymiset? Kun noissa katkerissa on myös paljon heitä, jotka ovat päällisin puolin, siis lähinnä taloudellisesti, uran kannalta, sosiaalisen aseman kannalta katsottuna menestyneitä. Ja on myös perhe ja pitkäaikainen puoliso. Tietenkään ei aina tiedä, mitä elämä oikeasti kenelläkin on.
Tämä on poliittisesti niin epäkorrektia, että oksat pois, mutta sanon sen silti: minun huomioini mukaan näitä ihmisiä yhdistää ei-niin-viehättävä ulkonäkö, huonot elintavat ja ylipaino.
Noin, sanoin sen ääneen.
Nyt menen piiloon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Piti ihan pohtia asiaa vähän aikaa. Kuulun itse näihin onnellisiin tai oikeastaan voisi sanoa, että elämäänsä tyytyväisiin ihmisiin. Jos jotain asiaa selittävää pitäisi lapsuudesta etsiä, voisin kuvitella, että ainakin omalla kohdallani kyse on omien mahdollisuuksien realistisesta tunnistamisesta. Vanhempani eivät koskaan antaneet ymmärtää, että mikä tahansa maailmassa olisi mulle mahdollista, mutta eivät myöskään vähätelleet kykyjäni tai mahdollisuuksiani. Haluamieni asioiden eteen mun piti nähdä vaivaa ja mua kannustettiin yrittämään, mutta sain aina myös itse päättää, onko haluni vaivan arvoista. Sain siis muuttaa mieleni, jos totesin, että voisin halutakin oikeastaan jotain vähemmän vaivalloista, kunhan olen valintaani/päätökseeni itse tyytyväinen.
Tuo kuulostaa kyllä terveeltä. Tuntuu, että olet saanut kasvaa lapsena, joka nähdään ihmisenä. :)
Juuri näin. Ja kun nyt mietin asiaa vielä lisää, tuosta on seurannut, että mun ei ole koskaan tarvinnut täyttää muiden odotuksia. On aina riittänyt, että täytän omat odotukseni. En ole koskaan kokenut, että yhteiskunta tms asettaisi mulle mitään vaatimuksia ja aiemmin en ole oikein edes ymmärtänyt, miten konkreettisesti yhteiskunta yksilöltään jotain edes vaatisi. Mulle kun yhteiskunta ei ole koskaan soittanut ovikelloa ja sanonut, että nyt sun pitää tehdä niin ja näin. Tämä vain omien odotusten täyttäminen on varmasti vapauttanut mut monista paineista ja stresseistä, koska omia odotuksiaan voi aina muuttaa sen mukaan, mikä tuntuu milloinkin järkevimmältä tai mukavimmalta. Omien odotusten täyttäminen ei kuitenkaan tarkoita, että eläisin muista välittämättä. Päinvastoin. Omiin odotuksiini kuuluu olla ystävällinen, avulias jne. En kuitenkaan toimi nk hampaat irvessä vaan koska haluan toimia omien odotusteni mukaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tunne yhtäkään katkeraa ihmistä jolla olisi ollut onnellinen ja tasapainoinen lapsuus eikä isoja vastoinkäymisiä elämässä...että kyllä huonot vanhemmat plus isot vastoinkäymiset on varmaan suurin syy.
Mutta mitä ovat isot vastoinkäymiset? Kun noissa katkerissa on myös paljon heitä, jotka ovat päällisin puolin, siis lähinnä taloudellisesti, uran kannalta, sosiaalisen aseman kannalta katsottuna menestyneitä. Ja on myös perhe ja pitkäaikainen puoliso. Tietenkään ei aina tiedä, mitä elämä oikeasti kenelläkin on.
Tämä on poliittisesti niin epäkorrektia, että oksat pois, mutta sanon sen silti: minun huomioini mukaan näitä ihmisiä yhdistää ei-niin-viehättävä ulkonäkö, huonot elintavat ja ylipaino.
Noin, sanoin sen ääneen.
Nyt menen piiloon.
Tuollaisiakin on, mutta minä kyllä tunnen noita "menestystyyppejäkin", jotka siis tekevät rahaa, huolehtivat kunnostaan, ovat ainakin joidenkin mielestä myös vetävännäköisiä, ovat trendikkäitä nuorempia, tai tyylikkäitä vanhempia ihmisiä. Todellakin kaikki näyttäisi olevan päällisin puolin hyvin, urakin nousee tai on noussut, mutta aina on silti valitettavaa ja ihmisiä, joita pitää katsoa pitkin nenänvartta ja jotka tuntuvat pilaavan useimmat päivät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Piti ihan pohtia asiaa vähän aikaa. Kuulun itse näihin onnellisiin tai oikeastaan voisi sanoa, että elämäänsä tyytyväisiin ihmisiin. Jos jotain asiaa selittävää pitäisi lapsuudesta etsiä, voisin kuvitella, että ainakin omalla kohdallani kyse on omien mahdollisuuksien realistisesta tunnistamisesta. Vanhempani eivät koskaan antaneet ymmärtää, että mikä tahansa maailmassa olisi mulle mahdollista, mutta eivät myöskään vähätelleet kykyjäni tai mahdollisuuksiani. Haluamieni asioiden eteen mun piti nähdä vaivaa ja mua kannustettiin yrittämään, mutta sain aina myös itse päättää, onko haluni vaivan arvoista. Sain siis muuttaa mieleni, jos totesin, että voisin halutakin oikeastaan jotain vähemmän vaivalloista, kunhan olen valintaani/päätökseeni itse tyytyväinen.
Tuo kuulostaa kyllä terveeltä. Tuntuu, että olet saanut kasvaa lapsena, joka nähdään ihmisenä. :)
Juuri näin. Ja kun nyt mietin asiaa vielä lisää, tuosta on seurannut, että mun ei ole koskaan tarvinnut täyttää muiden odotuksia. On aina riittänyt, että täytän omat odotukseni. En ole koskaan kokenut, että yhteiskunta tms asettaisi mulle mitään vaatimuksia ja aiemmin en ole oikein edes ymmärtänyt, miten konkreettisesti yhteiskunta yksilöltään jotain edes vaatisi. Mulle kun yhteiskunta ei ole koskaan soittanut ovikelloa ja sanonut, että nyt sun pitää tehdä niin ja näin. Tämä vain omien odotusten täyttäminen on varmasti vapauttanut mut monista paineista ja stresseistä, koska omia odotuksiaan voi aina muuttaa sen mukaan, mikä tuntuu milloinkin järkevimmältä tai mukavimmalta. Omien odotusten täyttäminen ei kuitenkaan tarkoita, että eläisin muista välittämättä. Päinvastoin. Omiin odotuksiini kuuluu olla ystävällinen, avulias jne. En kuitenkaan toimi nk hampaat irvessä vaan koska haluan toimia omien odotusteni mukaisesti.
Kuulostat ihanalta. Oikeasti. Toivottavasti sinulla on omia lapsia. :)
Jostain syystä tunnen liian monta katkeraa ihmistä. En tiedä miksi mutta meidän työpaikka ainakin vetää niitä puoleensa kuin hunaja kärpästä.
Kaikilla näillä ihmisillä (nyt puhutaan ehkä 10-15 yksilöstä) yhteistä on se, että heillä on epäonnistuneet ihmissuhteet. En tiedä onko tässä minkälainen kausaliteetti tai edes sitä onko kyseessä syy vai seuraus.
Tuo porukka on muuten keskenään ihan sekalainen: siellä on ihmisiä joilla on paljon rahaa, hienot asunnot ja kesäisin ajellaan omalla veneellä, sitten on sellaisia joilla on vakaa duuni ja vakaa talous, on ihmisiä joilla ei ole rahaa ja velat kaatuu niskaan. Ollaan ulospäin terveen ja fressin näköisiä. Ei ole mitään pitkäaikaisia sairauksia tai muuta.
Ihmissuhteet on kuitenkin se yhdistävä tekijä. Etenkään parisuhteissa nämä ihmiset ei onnistu. Lisäksi tuntuu, että myös muut ihmissuhteet (kaveri, perhe) ovat usein myrkyllisiä. Syy on tottakai aina muualla kuin heissä itsessään. He näkevät tai ainakin antavat ymmärtää, että ovat ystävällisiä ja kilttejä joiden kohdalle vaan osuu mätiä ihmisiä. Itse näen nämä ihmiset usein itsekkäinä, kieroina ja kateellisina.
Ja jos omalla kohdalla mietin niin tasapainoiset, terveet ja lämpimät ihmissuhteet ovat elämän keskipiste. Oli millaista aallokkoa tahansa niin ihmiset lähellä auttavat ja tuskan jakaminen helpottaa aina. Ilon hetket taas on moninkertaisia kun ne voi jakaa itselle rakkaiden kanssa. Ihmissuhteet luo pysyvyyttä ja tukirankaa, ei ole yksin ja on rakastettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä tunnen liian monta katkeraa ihmistä. En tiedä miksi mutta meidän työpaikka ainakin vetää niitä puoleensa kuin hunaja kärpästä.
Kaikilla näillä ihmisillä (nyt puhutaan ehkä 10-15 yksilöstä) yhteistä on se, että heillä on epäonnistuneet ihmissuhteet. En tiedä onko tässä minkälainen kausaliteetti tai edes sitä onko kyseessä syy vai seuraus.
Tuo porukka on muuten keskenään ihan sekalainen: siellä on ihmisiä joilla on paljon rahaa, hienot asunnot ja kesäisin ajellaan omalla veneellä, sitten on sellaisia joilla on vakaa duuni ja vakaa talous, on ihmisiä joilla ei ole rahaa ja velat kaatuu niskaan. Ollaan ulospäin terveen ja fressin näköisiä. Ei ole mitään pitkäaikaisia sairauksia tai muuta.
Ihmissuhteet on kuitenkin se yhdistävä tekijä. Etenkään parisuhteissa nämä ihmiset ei onnistu. Lisäksi tuntuu, että myös muut ihmissuhteet (kaveri, perhe) ovat usein myrkyllisiä. Syy on tottakai aina muualla kuin heissä itsessään. He näkevät tai ainakin antavat ymmärtää, että ovat ystävällisiä ja kilttejä joiden kohdalle vaan osuu mätiä ihmisiä. Itse näen nämä ihmiset usein itsekkäinä, kieroina ja kateellisina.
Ja jos omalla kohdalla mietin niin tasapainoiset, terveet ja lämpimät ihmissuhteet ovat elämän keskipiste. Oli millaista aallokkoa tahansa niin ihmiset lähellä auttavat ja tuskan jakaminen helpottaa aina. Ilon hetket taas on moninkertaisia kun ne voi jakaa itselle rakkaiden kanssa. Ihmissuhteet luo pysyvyyttä ja tukirankaa, ei ole yksin ja on rakastettu.
Tuo kuulostaa tutulta. Ja hyvä huomio kyllä tämä, että ei oikein tiedä tuosta katkerasta luonteesta ja mätänevistä ihmissuhteista, kumpi on syy ja seuraus. Ehkä se on kierre?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä tunnen liian monta katkeraa ihmistä. En tiedä miksi mutta meidän työpaikka ainakin vetää niitä puoleensa kuin hunaja kärpästä.
Kaikilla näillä ihmisillä (nyt puhutaan ehkä 10-15 yksilöstä) yhteistä on se, että heillä on epäonnistuneet ihmissuhteet. En tiedä onko tässä minkälainen kausaliteetti tai edes sitä onko kyseessä syy vai seuraus.
Tuo porukka on muuten keskenään ihan sekalainen: siellä on ihmisiä joilla on paljon rahaa, hienot asunnot ja kesäisin ajellaan omalla veneellä, sitten on sellaisia joilla on vakaa duuni ja vakaa talous, on ihmisiä joilla ei ole rahaa ja velat kaatuu niskaan. Ollaan ulospäin terveen ja fressin näköisiä. Ei ole mitään pitkäaikaisia sairauksia tai muuta.
Ihmissuhteet on kuitenkin se yhdistävä tekijä. Etenkään parisuhteissa nämä ihmiset ei onnistu. Lisäksi tuntuu, että myös muut ihmissuhteet (kaveri, perhe) ovat usein myrkyllisiä. Syy on tottakai aina muualla kuin heissä itsessään. He näkevät tai ainakin antavat ymmärtää, että ovat ystävällisiä ja kilttejä joiden kohdalle vaan osuu mätiä ihmisiä. Itse näen nämä ihmiset usein itsekkäinä, kieroina ja kateellisina.
Ja jos omalla kohdalla mietin niin tasapainoiset, terveet ja lämpimät ihmissuhteet ovat elämän keskipiste. Oli millaista aallokkoa tahansa niin ihmiset lähellä auttavat ja tuskan jakaminen helpottaa aina. Ilon hetket taas on moninkertaisia kun ne voi jakaa itselle rakkaiden kanssa. Ihmissuhteet luo pysyvyyttä ja tukirankaa, ei ole yksin ja on rakastettu.
Tuo kuulostaa tutulta. Ja hyvä huomio kyllä tämä, että ei oikein tiedä tuosta katkerasta luonteesta ja mätänevistä ihmissuhteista, kumpi on syy ja seuraus. Ehkä se on kierre?
Huoh. Tunnetteko yhtään kyynistä ja katkeraa 3- vuotiasta? Ettekö? No, se osoittaa että kukaan ei synny "luonteeltaan katkeraksi", eikä teillä ole "parempaa ei-katkeraa" luonnetta, vaan vanhemmat ja ympäristö on muokannut sen sellaiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osittain varmaan tulee perusluonteen mukana.
Itse olen kohdannut vaikeuksia, mm. sairastumisen vaikeaan parantumattomaan sairauteen.
Lapsuuteni ei ollut erityisen onnellinen. Olin koulukiusattu ja kotonakin sain kannustuksen sijaan lannistamista.
Varsinkin äitini on hyvin tiukasti opettanut, että pitää miettiä aina kaikki mahdolliset ongelmat, eikä mitään saa tehdä ennen kuin on kaikki mahdolliset kauhuskenaariot käyty läpi. Eipä hän vieläkään puhu juuri muusta kuin ongelmista. Siitä mikä nyt on huonosti, mikä on ennen ollut huonosti, ja mitä uhkia on tulevaisuudessa. Jopa ventovieraiden asioita pohtii ongelmalähtöisesti ja suuttuu jos en halua pohtia hänen kanssaan vaikkapa sitä, että mitenköhän naapurin tyttären ystävän talokaupat voi mennä pieleen.
Jostain syystä aloin lapsena ( n. 10 v) harjoitella ihan itsekseni positiivista ajattelua. Pakotin itseni miettimään joka päivä että mikä elämässäni on hyvin ja mitä hyvää voisi ikävistäkin asioista seurata.
Ehkä se oli jonkinlaista todellisuuspakoa.
Opin siinä samalla kuitenkin kiinnittämään huomioni hyviin asioihin ja huomaan sen vaikuttavan mielialaani todella paljon.
Oma elämäni on paljon kivempaa kun näen hyvää ympärilläni.
Ongelmiin en jää vatvomaan, sillä siitä tulee vain kurja olo. Suhtaudun vaikeuksiin ratkaisukeskeisesti. Mietin mistä ongelma johtuu ja voinko poistaa tai lieventää sitä. Jos voin, niin sitten ryhdyn toimeen. Jos en, niin sitten sopeudun parhaan kykyni mukaan tilanteeseen, mutta en haaskaa energiaani siihen enemmän kuin on tarpeen.
Äitini mielestä asenteeni on vain välinpitämättömyyttä 🤨
Voi olla, mutta en pysty pelastamaan koko maailmaa. Enkä usko että se auttaa ketään jos vatvon asioita joihin en pysty vaikuttamaan. Äidillenikään en jaksa enää toimia terapeuttina.
Vierailija kirjoitti:
Osittain varmaan tulee perusluonteen mukana.
Itse olen kohdannut vaikeuksia, mm. sairastumisen vaikeaan parantumattomaan sairauteen.
Lapsuuteni ei ollut erityisen onnellinen. Olin koulukiusattu ja kotonakin sain kannustuksen sijaan lannistamista.
Varsinkin äitini on hyvin tiukasti opettanut, että pitää miettiä aina kaikki mahdolliset ongelmat, eikä mitään saa tehdä ennen kuin on kaikki mahdolliset kauhuskenaariot käyty läpi. Eipä hän vieläkään puhu juuri muusta kuin ongelmista. Siitä mikä nyt on huonosti, mikä on ennen ollut huonosti, ja mitä uhkia on tulevaisuudessa. Jopa ventovieraiden asioita pohtii ongelmalähtöisesti ja suuttuu jos en halua pohtia hänen kanssaan vaikkapa sitä, että mitenköhän naapurin tyttären ystävän talokaupat voi mennä pieleen.
Jostain syystä aloin lapsena ( n. 10 v) harjoitella ihan itsekseni positiivista ajattelua. Pakotin itseni miettimään joka päivä että mikä elämässäni on hyvin ja mitä hyvää voisi ikävistäkin asioista seurata.
Ehkä se oli jonkinlaista todellisuuspakoa.Opin siinä samalla kuitenkin kiinnittämään huomioni hyviin asioihin ja huomaan sen vaikuttavan mielialaani todella paljon.
Oma elämäni on paljon kivempaa kun näen hyvää ympärilläni.Ongelmiin en jää vatvomaan, sillä siitä tulee vain kurja olo. Suhtaudun vaikeuksiin ratkaisukeskeisesti. Mietin mistä ongelma johtuu ja voinko poistaa tai lieventää sitä. Jos voin, niin sitten ryhdyn toimeen. Jos en, niin sitten sopeudun parhaan kykyni mukaan tilanteeseen, mutta en haaskaa energiaani siihen enemmän kuin on tarpeen.
Äitini mielestä asenteeni on vain välinpitämättömyyttä 🤨
Voi olla, mutta en pysty pelastamaan koko maailmaa. Enkä usko että se auttaa ketään jos vatvon asioita joihin en pysty vaikuttamaan. Äidillenikään en jaksa enää toimia terapeuttina.
Kuinka paljon mietit äitiäsi päivittäin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osittain varmaan tulee perusluonteen mukana.
Itse olen kohdannut vaikeuksia, mm. sairastumisen vaikeaan parantumattomaan sairauteen.
Lapsuuteni ei ollut erityisen onnellinen. Olin koulukiusattu ja kotonakin sain kannustuksen sijaan lannistamista.
Varsinkin äitini on hyvin tiukasti opettanut, että pitää miettiä aina kaikki mahdolliset ongelmat, eikä mitään saa tehdä ennen kuin on kaikki mahdolliset kauhuskenaariot käyty läpi. Eipä hän vieläkään puhu juuri muusta kuin ongelmista. Siitä mikä nyt on huonosti, mikä on ennen ollut huonosti, ja mitä uhkia on tulevaisuudessa. Jopa ventovieraiden asioita pohtii ongelmalähtöisesti ja suuttuu jos en halua pohtia hänen kanssaan vaikkapa sitä, että mitenköhän naapurin tyttären ystävän talokaupat voi mennä pieleen.
Jostain syystä aloin lapsena ( n. 10 v) harjoitella ihan itsekseni positiivista ajattelua. Pakotin itseni miettimään joka päivä että mikä elämässäni on hyvin ja mitä hyvää voisi ikävistäkin asioista seurata.
Ehkä se oli jonkinlaista todellisuuspakoa.Opin siinä samalla kuitenkin kiinnittämään huomioni hyviin asioihin ja huomaan sen vaikuttavan mielialaani todella paljon.
Oma elämäni on paljon kivempaa kun näen hyvää ympärilläni.Ongelmiin en jää vatvomaan, sillä siitä tulee vain kurja olo. Suhtaudun vaikeuksiin ratkaisukeskeisesti. Mietin mistä ongelma johtuu ja voinko poistaa tai lieventää sitä. Jos voin, niin sitten ryhdyn toimeen. Jos en, niin sitten sopeudun parhaan kykyni mukaan tilanteeseen, mutta en haaskaa energiaani siihen enemmän kuin on tarpeen.
Äitini mielestä asenteeni on vain välinpitämättömyyttä 🤨
Voi olla, mutta en pysty pelastamaan koko maailmaa. Enkä usko että se auttaa ketään jos vatvon asioita joihin en pysty vaikuttamaan. Äidillenikään en jaksa enää toimia terapeuttina.Kuinka paljon mietit äitiäsi päivittäin?
En mieti häntä päivittäin. Nämä jutut tulivat nyt mieleen kun mietin miksi jotkut ovat katkeria ja jotkut tyytyväisiä tilanteista riippumatta.
Aloin miettimään miten oma lapsuuteni ja äitini negatiivisuus, vaativuus ja tuomitsevuus ovat vaikuttaneet elämääni.
Olen ottanut häneen paljon etäisyyttä, mikä on hyvä asia. En joudu miettimään häntä tai murheitaan vaan voin keskittyä omaan elämääni.
Olen nykyään paljon onnellisempi kuin silloin kun yhteydenpito oli tiiviimpää.
Huomaan kyllä edelleen ahdistuvani siitä jos hän soittaa minulle, tai lähettää tekstiviestin.
Piti ihan pohtia asiaa vähän aikaa. Kuulun itse näihin onnellisiin tai oikeastaan voisi sanoa, että elämäänsä tyytyväisiin ihmisiin. Jos jotain asiaa selittävää pitäisi lapsuudesta etsiä, voisin kuvitella, että ainakin omalla kohdallani kyse on omien mahdollisuuksien realistisesta tunnistamisesta. Vanhempani eivät koskaan antaneet ymmärtää, että mikä tahansa maailmassa olisi mulle mahdollista, mutta eivät myöskään vähätelleet kykyjäni tai mahdollisuuksiani. Haluamieni asioiden eteen mun piti nähdä vaivaa ja mua kannustettiin yrittämään, mutta sain aina myös itse päättää, onko haluni vaivan arvoista. Sain siis muuttaa mieleni, jos totesin, että voisin halutakin oikeastaan jotain vähemmän vaivalloista, kunhan olen valintaani/päätökseeni itse tyytyväinen.