Kongnitiivisessa psykoterapiassa käyvät/käyneet! Kysymys

up

En ihan ymmärrä kysymystä. Tarkoitatko, että nimenomaan menneisyyttä ette pohdi? Mekin käsittelemme sitä melko vähän omassa kognitiivisessa psykoterapiassa. Itseänikin hieman häiritsee sellainen asenne, että elämme nyt tässä hetkessä ja tähän hetkeen pitäisi voida vaikuttaa, vaikka nimenomaan menneisyys varjostaa myös tätä hetkeä.

Vierailija kirjoitti:

En ihan ymmärrä kysymystä. Tarkoitatko, että nimenomaan menneisyyttä ette pohdi? Mekin käsittelemme sitä melko vähän omassa kognitiivisessa psykoterapiassa. Itseänikin hieman häiritsee sellainen asenne, että elämme nyt tässä hetkessä ja tähän hetkeen pitäisi voida vaikuttaa, vaikka nimenomaan menneisyys varjostaa myös tätä hetkeä.

Joo, tai siis olen puheessani tuonut esiin tiettyjä menneisyyden vaiketa tapahtumia, mutta terapeutti ei reagoi niihin oikein mitenkään.

Kävin ennen psykoanalyyttisesti suuntautuneella terapeutilla, en tosin varsinaisessa psykoterapiassa vaan vain keskusteluavussa. Kun kerroin hänelle näistä asioista, hän toisteli miten "hirveää", "kauheaa", "toi on ihan tosi väärin sinua kohtaan" jne... Psykoterapiaan hakeuduin kognitiiviselle terapeutille, koska mielestäni psykodynaamisen kanssa oli liikaa tätä "käsien vääntelyä" eikä juuri ollenkaan mitään konkreettista. Mutta mietin, hyppäsinköhän ojasta allikkoon...

Tarkoitus on että ihminen tunnistaa myös menneisyyden hankalista tilanteista omia toistuvia toimintatapojaan joita on mahdollista lähteä muuttamaan nykyhetkessä. Terapeutin pitäisi auttaa asiakasta tunnistamaan noita asioita. Niitähän et pääse menneisyyteen muuttamaan, ja toisaalta et voi pitää kurjaa menneisyyttä ikuisesti keppihevosena, jonka vuoksi et muka voi muuttua nykyhetkessä.

Itse kävin kolmevuotisen psykoterapian aikanaan läpi ja vaikka kuinka yritin uskotella muuta, ei siitä tosiasiassa ollut mitään hyötyä. Tällä en tarkoita etteikö joku hyötyisi ja tokihan itsellekin tuli keskustelujen jälkeen hetkeksi vireämpi olo, mutta pitkällä tähtäimellä terapialla ei ollut mitään merkitystä mihinkään. Ensimmäinen vuosi meni innokkaana, toinen alkoi tuntua puuduttavalta ja epäillyttävältä toistolta ja kolmas vuosi olikin lähinnä velvollisuutta. Terapeutti oli kyllä älykäs ja muutenkin ihan ok, mutta mitään suuria oivalluksia tai muita valaistumisia en terapiassa kokenut, vaikka olinkin näin kuvitellut.

Mä kävin ensin terapiassa, jossa sain kertoa menneisyyden pahoista kokemuksista, ja terapeutti suhtautui kertomaani myötätuntoisesti ja johdatti turvallisesta noiden muistojen läpi ja lopulta päästämään irti. Silloin tarvitsin juuri tota, että joku suhtautui kokemaani pahaan kuin ihminen, oli vihainen ja surullinen puolestani opettaen samalla mulle, ettei ne asiat todellakaan olleet OK enkä ollut hullu, kun koin oloni huonoksi niiden takia. Muut ihmiset, ammattilaisetkin, olivat vain sanoneet, että pitää ottaa itseä niskasta kiinni, olen liian herkkä, menneisyyttä ei voi muuttaa ja pitää vain mennä eteenpäin... Tietenkään niitä asioita ei voinut muuttaa eikä se ollut tarkoituskaan, vaan saada purkaa, miltä ne musta tuntui, tulla kohdatuksi, rakentaa sisäistä turvallisuutta ja vähitellen vapautua menneisyyden taakasta/oppia elämään niiden asioiden kanssa.

Tällä hetkellä mulla on meneillään kognitiivisen viitekehyksen mukainen hoitojakso, jolla opettelen keinoja, joilla selvitä vaikeista tilanteista. Paljon enemmän siis nykyhetkeen sidottua ja katse tulevaisuudessa, tarkoituksena lisätä toimintakykyä. Ollaan ihan konkreettisesti terapeutin kanssa menty tilanteisiin, jotka mua pelottaa ja joita oon vältellyt. Kun edelleen joitain traumamuistoja nousee, vain huomaan ne ja voin jakaa, mutta niitä ei oo sinänsä enää tarvetta "käsitellä".

Vierailija kirjoitti:

Mä kävin ensin terapiassa, jossa sain kertoa menneisyyden pahoista kokemuksista, ja terapeutti suhtautui kertomaani myötätuntoisesti ja johdatti turvallisesta noiden muistojen läpi ja lopulta päästämään irti. Silloin tarvitsin juuri tota, että joku suhtautui kokemaani pahaan kuin ihminen, oli vihainen ja surullinen puolestani opettaen samalla mulle, ettei ne asiat todellakaan olleet OK enkä ollut hullu, kun koin oloni huonoksi niiden takia. Muut ihmiset, ammattilaisetkin, olivat vain sanoneet, että pitää ottaa itseä niskasta kiinni, olen liian herkkä, menneisyyttä ei voi muuttaa ja pitää vain mennä eteenpäin... Tietenkään niitä asioita ei voinut muuttaa eikä se ollut tarkoituskaan, vaan saada purkaa, miltä ne musta tuntui, tulla kohdatuksi, rakentaa sisäistä turvallisuutta ja vähitellen vapautua menneisyyden taakasta/oppia elämään niiden asioiden kanssa.

Tällä hetkellä mulla on meneillään kognitiivisen viitekehyksen mukainen hoitojakso, jolla opettelen keinoja, joilla selvitä vaikeista tilanteista. Paljon enemmän siis nykyhetkeen sidottua ja katse tulevaisuudessa, tarkoituksena lisätä toimintakykyä. Ollaan ihan konkreettisesti terapeutin kanssa menty tilanteisiin, jotka mua pelottaa ja joita oon vältellyt. Kun edelleen joitain traumamuistoja nousee, vain huomaan ne ja voin jakaa, mutta niitä ei oo sinänsä enää tarvetta "käsitellä".

Kiitos kirjoituksesta. Tuo minun ensimmäinen psykologini myös yritti samaa, todistaa että "hän on minun puolellani" ja että kokemani asiat olivat vääriä. Valitettavasti kyseessä olivat lopulta aika monimutkaiset tilanteet, joissa ei ihan kokonaan kuitenkaan voinut laittaa syytä toisten ihmisten niskaan. Minua siksi vähän ärsyttikin psykologin yksiulotteinen suhtautuminen asiaan. Emme oikein päässeet sellaiseen tilanteeseen, missä minä olisin kokenut tulleeni ymmärretyksi niin, että tuntisin psykologin ymmärtäneen tilanteen kokonaiskuvan.

Siihen nähden on yllättävää, että tämän uuden terapeutin reagoimattomuus harmittaa. Haluaisin ehkä, että hän jollain tavalla ottaisi kantaa kokemiini asioihin. Terapeutti kyllä esittää kaikenlaisia ratkaisuehdotuksia nykyhetkeen, mutta ne ovat mielestäni sellaisia, että niitä on vaikea lähteä toteuttamaan.

Itsellä on myös kokemuksia terapeutin tavallaan liian myötätuntoisesta suhtautumisesta. Juurikin nuo "sinua on kohdeltu väärin niin paljon"-läpät ei jatkuvasti toisteltuna auta tai lohduta, vaan päinvastoin alkavat vähitellen syventää sitä henkistä ahdinkoa, kun tavallaan toistellaan miten päin persettä kaikki on alusta lähtien mennyt. Muutenkin olen sitä mieltä, ettei sen terapeutin tarvitse olla mikään umpiempaattinen lammas, vaan objektiivinen ja tarvittaessa omat näkemykseni haastamaan pystyvä ammattilainen. En minä kaipaa jatkuvaa päänsilittelyä ja voivottelua, vaan yhteispeliä, jolla etsitään ratkaisuja ja malleja ongelmien selättämiseen - vaikka se tarkoittaisikin suoraan sanomista ja joskus mielen pahoittamistakin.

Nuo fiilikset pitää vain uskaltaa ottaa puheeksi.

Ehkäpä aika monella terapian tarpeessa olevalla on aika korkea käsitys terapeutin ammattitaidosta, eivätkä he siksi osaa kertoa että terapeutin lähestymistapa tuntuu epämiellyttävältä, vaan olettavat että sen kaiken takana piilee se Suuri Oivallus, joka on tuloillaan. Itselläni meni esimerkiksi kaksi vuotta ennen kuin tajusin, että itseasiassa terapeutti ei ole sopiva. Sitä ennen halusin uskoa että terapeutin metodit ovat tarkkaan harkittuja ja tähtäävät johonkin, mutta lopulta itselle selvisi että homma kiertää kehää. Oma vika, totta kai, mutta terapiassa ei välttämättä itsetunto ja itsereflektio ole ihan kohdillaan ja siksi toivoisi, että se terapeutti ymmärtäisi ammattilaisena tarpeen mukaan myös tarkastella omia metodejaan. Ei kaikkea voi jättää sen asiakkaankaan "oivallettavaksi", vaan joskus on kysyttävä suoraan ja jos luottamus on kohdillaan, oikean vastauksen saa kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitus on että ihminen tunnistaa myös menneisyyden hankalista tilanteista omia toistuvia toimintatapojaan joita on mahdollista lähteä muuttamaan nykyhetkessä. Terapeutin pitäisi auttaa asiakasta tunnistamaan noita asioita. Niitähän et pääse menneisyyteen muuttamaan, ja toisaalta et voi pitää kurjaa menneisyyttä ikuisesti keppihevosena, jonka vuoksi et muka voi muuttua nykyhetkessä.

Minkä ihmeen takia aloittajan pitäisi jotenkin muuttua? Jos taustalla on esimerkiksi vääryyden kokemuksia, niin niissä on lähinnä syytä VOIMAANTUA, ja ilmeisesti tuo terapeuti ei auta siinä. Kannattaa ap vaihtaa vielä kerran. Vinkkinä, narsismiin erikoistuneet terapeutit ovat hyviä auttamaan vääryyksiä kokeneita ja ketä vain voimaantumaan.

Kognitiivinen on aivan ihmeellistä terapiaa, se ikään kuin lähtee suurinpiirtein siitä olettamuksesta, että terapiaanntulija on jokin narsisti... Ei näin.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Ehkäpä aika monella terapian tarpeessa olevalla on aika korkea käsitys terapeutin ammattitaidosta, eivätkä he siksi osaa kertoa että terapeutin lähestymistapa tuntuu epämiellyttävältä, vaan olettavat että sen kaiken takana piilee se Suuri Oivallus, joka on tuloillaan. Itselläni meni esimerkiksi kaksi vuotta ennen kuin tajusin, että itseasiassa terapeutti ei ole sopiva. Sitä ennen halusin uskoa että terapeutin metodit ovat tarkkaan harkittuja ja tähtäävät johonkin, mutta lopulta itselle selvisi että homma kiertää kehää. Oma vika, totta kai, mutta terapiassa ei välttämättä itsetunto ja itsereflektio ole ihan kohdillaan ja siksi toivoisi, että se terapeutti ymmärtäisi ammattilaisena tarpeen mukaan myös tarkastella omia metodejaan. Ei kaikkea voi jättää sen asiakkaankaan "oivallettavaksi", vaan joskus on kysyttävä suoraan ja jos luottamus on kohdillaan, oikean vastauksen saa kyllä.

No ei tuollainen kyllä ole asiakkaan vika, vaan nimenomaan terapeuttien, joita tietenkin tuollainen uskominen palvelee. Siis hehän eivät tietenkään usko niin ilkeyttään, vaan lähinnä tyhmyyttään, niin miksi asiakkaan kuuluisi tietää siinä kohtaa enemmän, kuin alalle koulutetun terapeutin? Ihmeellistä itsesi syyllistämistä, siis onhan se totta kai syytä itse tajuta, koska muuten istuu siellä väärässä terapiassa vielä kauemmin, mutta kohdistan ainakin itse kritiikin terapeutteihin. Heidän olisi syytä tiedostaa ongelma tässä. Moni terapiaan hakeutuva on sen verran loppu, ettei osaa tuommoisia hahmottaa.

t.kristallikissa