”Äiti, minäkin olen äiti!”

voih =( kuinka vanha olit kun tuo laps tuli itse olin 11 kun tulin ekan kerran raskaaks =)=)

Miten kaunis ja koskettava kirjoitus!Ensimmainen raskauteni ei ollut suunniteltu (moni ei ole, tiedan:D) eika edes haluttu.. soitin aidilleni ja sanoin etta en tieda mita tehda. Tilanteeni oli todella vaikea, mutta en mene yksityiskohtiin. Aitini sanoi etta kylla me yhdessa vauvan hoidamme, sinulla on hyvat tukijoukot taalla kotipaikkakunnalla ja kotimaassa. Eparoin yha... muutaman viikon paasta en olisi luopunut vauvasta mistaan hinnasta. Parisuhde loppui muutaman viikon kuluttua paatokseni jalkeen. Hyva niin. Vauva ihana, kaunis, suloinen, taydellinen pikkuruinen syntyi ja pian palasin kotimaahan ja vanhempieni luo.. ensimmaiset paivat nukuin paljon kun pienta joutui imettamaan 2-3 tunnin valein ja olin rankasta 30tunnin matkastammekin vasynyt. Aitini kiintyi vauvaan kovin, ensimmainen lapsenlapsi ja hanella omassa kodissaan hoidettavana. Hoidin lastani kuten aidin tulee hoitaa, ihana apun oli aitini jolta sai kysya neuvoa ja oli karsivarsina apuna. Muutaman kuukauden kuluttua todellisuus iski ja paatin etta muutamme pois vanhempani kotoa. Mina ja vauvani olimme nyt perhe! Halusin olla 100% aiti. Yksihuoltaja aiti joka tekee yksin kaiken. Tuo aika oli ihanaa.. leikimme ja lauloimme, kavimme kaupoilla ja kavelyilla. Oli kylla rankkaakin valilla, ei ollut ketaan kuka olisi auttanut kun vauvalla meni vuorokausi nurin pain... mina otin omaa aikaa illasta ja aamuyosta, siivoilin tai katsoin vain TV;ta ja rentouduin yksin. Ystavia eika sukua ollut tuolla paikkakunnalla, silla muutin 200km pohjoiseen vanhemmistani. Olin joskus opiskellut tuolla paikkakunnalla ja tunsin sen enemman kodikseni. Nyt en tosin tuntenut sielta ketaan. Vauva huusi yot kun mina yritin nukkua:( Tuo oli ainoa miinus ajassamme.



Parin vuoden kuluttua paatin muuttaa takaisin samalle paikkakunnalle vanhempieni kanssa, etta he ja lapsenlapsensa saisivat olla enemman yhdessa. Aluksi muutin aitini kehoituksesta heidan kotiinsa jalleen.



Kun mina sitten kasvatin lastani omalla tavallani ja aitini mielesta olisi kasvatus pitanyt suorittaa toisella tavalla, meilla oli vaikeuksia aitini kanssa. Mina olin kuitenkin lapseni aiti, han isoaiti. Saman katon alla asuminen ei onnistunut enaa 4-vuotiaan kanssa, joten muutimme jalleen omaan asuntoon. Olin ylpea yksinhuoltaja, ei ollut himoa lahtea viikonloppuja viettamaan minnekkaan eika ystavaporukoiden kanssa reuhaamaan vaikka suht nuori viela olinkin.



Olen pahoillani etta olet menettanyt aitisi. Minun aitini on yha iso asia elamassamme vaikka asummekin jalleen ulkomailla (kaukana!)soittelemme ja lapsi puhuu puhelimessa hanen kanssaan. Silti aitini viela sanoo etta lapseni on kuin hanen omansa. Nain kaukaa se toimiikin paremmin:)