On syönyt ja nukkunut

Päiväkodissa vielä saa edes jonkinlaisen häivähdyksen siitä, missä ja miten lapsi päivänsä viettää, mutta ekaluokan käynnistyttyä joutuu järkyttävään pimentoon. Ja juuri, kun luulee selvänsä sillä, että OLETTAA lapsen olevan koulussa ja sen jälkeen iltapäiväkerhossa, itsenäistymisen into iskee ja ekaluokkalainen ilmoittaa tulevansa yksin kotiin. Ja EHKÄ soittavansa, jos puhelin toimii, jos muistaa, jos jaksaa. Ja EHKÄ tulee suoraan kotiin, tai kaverille, tai kaverin pihalle, tai jonnekin. Ja JOS muistaa, syö jotain, tekee läksyt ja vasta sitten katsoo leffaa. Ja kun useiden vastaamattomien puheluiden jälkeen ryntää huolestuneena töistä kotiin ja löytää lapsen seikkailemassa naapurin pihamaalla koulureppu mudassa avaimet kateissa, alkaa olla ikävä syönyt ja nukkunut -raportteja.

Samaa mieltä, että olisi kiva kuulla muutakin, kuin että: "oli hyvä päivä". (vaikkakin hyvä, jos oli hyvä eikä huono päivä)

Jossain pk:ssa lähetettiin päivän aikana sähköpostiin kuvia lapsen touhuista, tavallaan aika kiva idea.

Kuusivuotiastamme vaivaa ainakin muistamattomuus kun häneltä tiedustelee leikeistä ja päiväkodin ruoista.

Tomppa-kirja onkin hurmaava!



Tompasta tuli mieleeni, että vaikka suomalainen kirjastolaitos on huippukeksintö, siinä on huonotkin puolensa: lainassa olleet kirjat pitää aina lopulta palauttaa. Kaksivuotiaamme ehti kiintyä Scarryn Uuteen iloiseen sanakirjaan niin, että on ollut hätää kärsimässä, kun kirja piti muutama viikko sitten palauttaa kirjastoon. ("Missä iso kiija on???") Ja voih, Tompastakin on tullut jo karhukirje. :( Onneksi Maisan suuri sanakirja on sentään oma.

Haa, aihe josta jaksan aina vaan kiihtyä.



Päiväkodeissa on osin asennevammaa, osin ollaan vaan surkea osa tätä iänikuista säästöä ja tehostamista.



"Me olemme täällä lapsia emmekä niiden vanhempia varten", sanoi yksi pk:n johtaja kerran, eikä ole ainoa alalla, joka näin ajattelee. Tottahan se on, että henkilökuntaa on aina liian vähän ja jo turvallisuudenkin vuoksi huomio on kiinnitettävä lapsiin, mutta koska päiväkodeissa on kuuminta hottia korostaa vuorovaikutusta koko perheen kanssa, niin on se kumma ettei edes vähän voisi kertoa lapsen päivästä.



Toinen tyypillinen osittain totuudenmukainen selitys on se, että vanhempaa vastassa voi olla ihminen toisesta ryhmästä tai iltaan tullut, joka ei tiedä mitä on tehty. (tai sijainen, joka ei edes tiedä lasten nimiä...) Jotkut päiväkodit käyttävät kirjettä, jossa standardipohjalle on kirjoitettu mitä on syöty, onko nukuttu, kakattu vai tanssittu ja vielä sen, mitä pitää muistaa huomiseksi. Mutta useassa paikassa "siitä on hirveästi vaivaa!!!"



Joillakin päiväkodeilla on aikaa kertoa lasten päivästä sähköisesti joka päivä, ja sitten on vielä sekin ei-niin-harvinainen vaihtoehto että



vanhempaa ei voisi vähempää kiinnostaa.

Mä vähän puolustelen omaa ammattikuntaani. Lapsiryhmät ovat isoja, oikeasti ei ole aikaa havainnoida jokaista lasta koko aikaa. Yleensä päivät sujuvat rutiinilla, itse raportoin jos jotain poikkeavaa on sattunut. ja minua ainakin vaivaa jo ihan huonomuistisuus, en oikeasti kykene millän muistamaan jokaisesta lapsesta jokaista yksityiskohtaa.



Toisaalta olen toivottanut jokaisen hoitolapsen vanhemman tervetulleeksi seuraamaan päiväkodin arkea.Mutta ei ole vuosien varrella kuin yksi äiti tarttunut tilaisuuteen ja hänkin vain muutamaksi tunniksi. Eli välillä tuntuu etteivät vanhemmatkaan halua sitten ihan oikeasti siihen päivään perehtyäkään?

Lapsemme entinen pph kertoi myös niin lyhyesti päivästä, että ei tuntunut ihan todelliselta kuitata koko päivä kahdella sanalla. Isommat harmitukset tosin kerrottiin monisanaisesti, mutta muuten moni kiva/hauska tapa jäi kertomatta. Tyttö on nyt sen verran iso, että vielä muistelee, mitä kaikkea pph:lla tehtiin. Tuntuu, että vasta nyt, lähes vuoden kotiäitiyden jälkeen, on kokonaisempi kuva myös viime vuosista. Vaikka tytöllä on ehkä liian vähän kavereita tässä lähistöllä, niin tiedänpähän nykyisin, miten päivät sujuvat ja mitä kaikkea päiviin mahtuu.

Siis et kai tosissasi ajattele että joku voisi ehtiä a) huomioida ja vielä b) kertoa, sinulle kaikesta mitä lapsesi hoitopäivän aikana tekee? Sehän olisi sula mahdottomuus!

Kiitos kommenteista! En toki kuvittele, että minulle voitaisiin raportoida kaikki päivän tapahtumat. Mutta kieltämättä se, että joku hoitaja on tehnyt huomion juuri minun lapsestani, oli se kuinka pieni tahansa, yleensä sekä rauhoittaa että ilahduttaa kummasti. Tulee tunne, että lapseni huomataan.