Myrkyllinen "ystävyys"

Olen mutta onneksi se on historiaa. Ei niinkään hänen menojensa mukaan koettu ystävyys vaan tunnetilojen ja oikkujen. Yleensä joka tapaamiskerralla sai toimia terapeuttina. Tosin terapeuttina, jonka tehtävänä oli olla aina samaa mieltä.

Olen, mutta "ystäväni" ei ollut dissaajatyyppiä, vaan avoimen kateellinen kaikesta. Jätin mokoman "ystävän".

Olen kahden vaiheilla, jättäydynkö ystävyydestä takavasemmalle. Muutama vuosi sitten minulla oli todella vaikea vaihe elämässäni, olin täysin vereslihalla ja hän tiesi sen. Hän pommitti minua oudoilla viesteillä, kuinka hänellä menee lujaa ja "täällä sitä istutaan palmujen alla", kun itse istuin vertauskuvallisesti risukasan alle hautautuneena. En ymmärtänyt, miksi hän teki sen. Jotain meni rikki, eikä koskaan palannut ihan entiselleen. Huomaan, että minussa elää pieni kostonajatus, mikä ei ole hyvä asia. Hän kuuluu ryhmään dramaqueenit, joten mikään asian selvittely ei ole vaihtoehto.

Voi kyllä. Eroon pääsin siten, että lakkasin näkemästä. Keksin tekosyitä, joita ei tietenkään hyväksytty ja haukuttiin valehtelijaksi ja itsekkääksi (mitä muita menoja SINULLA muka olisi). Sitten en vastannut enää viesteihin enkä puheluihin. Tätä seurasi toki myrsky, yhteiset tuttavat syyllistivät kuinka kehtaatkin hylätä heikon, suloisen rassukkaparan, meidän kaikkien tulee häntä tukea ja auttaa. (Heitä kohtaan tämä raivotar ei ilmeisesti ole koskaan hyökännyt sakset kädessä.) Tilanne eteni niin, että oli pakko poistaa elämästä kaikki ihmiset jotka liittyivät millään tavalla tähän henkilöön. Minä olen nyt itse saatana näiden ihmisten mielestä.

Typerintähän tässä kaikessa on se, että tunnen syyllisyyttä siitä, että lähdin tuosta pois. Se raivokas itku on niin aidon oloista, kuin pieni lapsi itkisi. Tunnen itseni idiootiksi, kun annoin itseäni manipuloida vuosikausia. Tosin ystävyytemme aluksi olin lapsi, ja kun kasvoin aikuiseksi aloin nähdä tuon ihmisen myrkyllisenä petona, mitä hän onkin.

Minulla on ystävä, jonka kanssa on välillä tosi vaikeaa. En kuitenkaan halua hänestä eroon, hän on minulle kaikesta huolimatta hyvin rakas. Välitämme toisistamme. Mutta jos joku ystävä ei kestä vaikeita hetkiä, niin ei hän tarvitse hyviäkään. Ihan kuin ihmissuhteet olisi elämässä pelkkää juhlaa.

En tajua.

Eräs ystäväni vakuuttelee minulle kuinka vain minulle voi kertoa kaikki salaisimmatkin asiansa. Olen usein hieman kateellinen hänen muille ystävilleen, jotka eivät tiedä näistä pimeistä salaisuuksista ja pitkistä sekavista tarinoista mitään, vaan joiden kanssa hän tekee tavallisia mukavia asioita - pikkureissuja, shoppailua, syömässä ja leffassa käymistä, joita itsekin tekisin hänen kanssaan paljon mielummin kuin kuuntelisin näitä jo epäuskottavuuden puolelle menevää draamaa ja salaisuuksia. Itse taidan olla siis se myrkyllinen ystävä inkognito.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ystävä, jonka kanssa on välillä tosi vaikeaa. En kuitenkaan halua hänestä eroon, hän on minulle kaikesta huolimatta hyvin rakas. Välitämme toisistamme. Mutta jos joku ystävä ei kestä vaikeita hetkiä, niin ei hän tarvitse hyviäkään. Ihan kuin ihmissuhteet olisi elämässä pelkkää juhlaa.

En tajua.

Ei tietenkään ole mutta ei sen pelkkää myrkkyäkään pitäisi olla. Jokaisella on välillä vaikeaa ja tämä varmasti heijastuu ystävyyssuhteisiinkin. Mutta tässä nyt puhuttiin näistä myrkyllisistä ystävyyssuhteista, jotka on syytä jättää taakse, jos ystävyyttä joutuu ylläpitämään oman hyvinvoinnin kustannuksella.

Minun "ystäväni" oli ystävällinen ja huomaavainen, kun tarvitsi apua, kuuntelijaa tai rahaa lainaan. Kun hänellä meni paremmin, hän mm. ilkeili ulkonäöstäni (ihan tavallisen näköinen ja kokoinen olen, kuten hänkin), ihmetteli ääneen käykö puolisoni vieraissa työmatkoillaa ym. "kivaa". Lopulta erään riidan päätteeksi en enää suostunut vastaamaan puhelimeen. Hän oli aluksi todella mukava, meillä oli samanlainen huumorintaju ja sama harrastus. Meni aikaa ennen tajusin, että kuunteleminen ja auttaminen on yksipuolista. 

Ap. 

Vierailija kirjoitti:

Eräs ystäväni vakuuttelee minulle kuinka vain minulle voi kertoa kaikki salaisimmatkin asiansa. Olen usein hieman kateellinen hänen muille ystävilleen, jotka eivät tiedä näistä pimeistä salaisuuksista ja pitkistä sekavista tarinoista mitään, vaan joiden kanssa hän tekee tavallisia mukavia asioita - pikkureissuja, shoppailua, syömässä ja leffassa käymistä, joita itsekin tekisin hänen kanssaan paljon mielummin kuin kuuntelisin näitä jo epäuskottavuuden puolelle menevää draamaa ja salaisuuksia. Itse taidan olla siis se myrkyllinen ystävä inkognito.

Oletko sanonut, että vähempikin kertominen riittäisi? 

En ole enää ystävä kaikkien dissaajien kantaäidin kanssa. Tottakai hän loukkaantui mutta on löytänyt nyt uuden dissattavan.

Minulla on ollut hyvin rakas ystävä. Valitettavasti ystävyytemme pyöri hänen perheenjäsenensä ehdoilla. Sain myös niskaani valtavasti roskaa, en ämpärillistä vaan koko kuormallisen. En voinut kertoa hänelle enää oikein mitään, koska hänen loputon ongelmavyyhtensä peitti kaiken. Hän on hyvin sosiaalinen ja varmaankin hänen minua vahvemmat ystävänsä saavat helpommin suunvuoron. Ei sille voi mitään, jos toisen asiat niin hyvässä kuin pahassakin eivät kiinnosta, mutta ei sellaista suhdetta oikein ystävyytenä voi pitää. Myrkylliseksi en voi sitä kutsua, mutta surullisen sumuiseksi kuitenkin.

Mulla ystävyyssuhde, jossa juuri edellä kuvatun kaltaisia tunnusmerkkejä. Uskomatonta kun olin jo kerran päässyt selville vesille, mutta tää onnistu vielä uudestaan pikkuhiljaa uimaan takas elämään. Ei hän varmaankaan itse tajua omaa käytöstään kokonaisuudessaan, vaikka olen hänen kanssaan ottanut puheeksikin aiemmin tiettyjä seikkoja. Tunnen itseni niin tyhmäksi kun huomaan joutuneeni takaisin samaan tilanteeseen, josta olin jo pyristellyt irti. Kuvittelin kai henkilön muuttuneen, mutta nyt kun mietin viimeisimpiä tapaamisia, niin sama myrkyllinen kuvio jatkuu. Juuri tuo, että hän ei kannusta ja kehu kuten mielestäni ystävän kuuluu ja kuinka itse teen ystävilleni, vaan hän löytää aina epäkohdat jokaisesta elämäni asiasta ja tuo juuri ne keskustelussa esiin. Itseään kyllä kehuu ja omia saavutuksiaan. Vetelee naruista saadakseen haluamansa ja usein ymmärrän vasta jälkikäteen mistä oli kyse. Tilanteessa ainoastaan epämääräinen outo tunne ja myöhemmin huomaan suostuneen johonkin mihin en alunperin halunnut. Monesti kun olen ollut onnellisin elämässäni, on hän ollut minua kohtaan kaikista hirvein juuri tuolloin. Piilokettuilua, jokaisen elämäni asian kauhistelua ja kritisointia. Oon alkanut hiljalleen ymmärtää kuinka pimeä tää koko henkilö on, ja kyse ei ole siitä ettenkö olisi halunnut uskoa hänestä hyvää, vaan tämä asia on ennemminkin ollut hyvin hankalaa myöntää todeksi. 

Kuvailu sopii hyvin äitiini.

Olen huomannut, että suurin osa ystävistäni valehtelee, olipa asia sit mikä hyvänsä.

jättäny kaikki myrkylliset ystävät. onneks viimeisin jätti minut kun en suostunut tanssimaan sen pillin perässä. Ihan asiallisesti sanoin, että tämä ehdottamasi aikataulu ei nyt sovi. 

Heippatirallaa.  Olin ihan avoimesti lähdössä keskustelemaan yhteisen harrastamisen ajoista ja ehdoista. 

Jätin tuollaisen ystävän. Olimme tunteneet 10 vuotta. Hän oli pikkuhiljaa muuttunut sellaiseksi, että yritti kyykyttää minua ja saamaan minusta kaiken hyödyn itselleen, minun piti tarjota iltojen ruoat ja muut tarjottavat. Ja hän kertoi minulle ongelmansa, mutta minun ongelmia hän ei koskaan halunnut kuulla eikä kommentoida. Häntä piti tukea, mutta minua hän ei tukenut vaan yritti enemminkin saada minulla menemään häntä huonommin. Minulla ei saanut olla mitään enempää kuin hänellä. Jos olin onnellinen niin hän ei halunnut kuulla sitä. Yksi ilta kamelin selkä katkesi ja yhteydenpito jäi viimeiseen wa viestiin. Yhden viestin taisin saada pari vuotta sitten, se oli ilkeä ja siinäkin hän syytti minua yhteyden pitämättömyydestä. Vastasin viestiin asiallisesti, mutten saanut siihen enää vastausta.  Tämän toksisen ystävän jälkeen olen tutustunut uusiin ihmisiin, vaikkakin ns. ystäviä en ole vielä löytänytkään. Ihmisiä on paljon, ehkä jonain päivänä löydän uuden hyvän ystävän.

Vierailija kirjoitti:

Voi kyllä. Eroon pääsin siten, että lakkasin näkemästä. Keksin tekosyitä, joita ei tietenkään hyväksytty ja haukuttiin valehtelijaksi ja itsekkääksi (mitä muita menoja SINULLA muka olisi). Sitten en vastannut enää viesteihin enkä puheluihin. Tätä seurasi toki myrsky, yhteiset tuttavat syyllistivät kuinka kehtaatkin hylätä heikon, suloisen rassukkaparan, meidän kaikkien tulee häntä tukea ja auttaa. (Heitä kohtaan tämä raivotar ei ilmeisesti ole koskaan hyökännyt sakset kädessä.) Tilanne eteni niin, että oli pakko poistaa elämästä kaikki ihmiset jotka liittyivät millään tavalla tähän henkilöön. Minä olen nyt itse saatana näiden ihmisten mielestä.

Typerintähän tässä kaikessa on se, että tunnen syyllisyyttä siitä, että lähdin tuosta pois. Se raivokas itku on niin aidon oloista, kuin pieni lapsi itkisi. Tunnen itseni idiootiksi, kun annoin itseäni manipuloida vuosikausia. Tosin ystävyytemme aluksi olin lapsi, ja kun kasvoin

Hyvä Sinä!