Miten ihmeessä voi selvitä jätetyksi tulemisesta?

No hyvänen aika...se työ sun pitää tehdä itsesi kanssa. Nyt junnaat tilanteessasi uskotellen itsellesi, että kaikki olisi paremmin jos olisit saanut purkaa kriisiä yhdessä ex-miehesi kanssa. Sinä olet itse vastuussa itsestäsi. Kaksi vuotta on pitkä aika..Ex-miehesi ei ollut sinulle oikea mies, koska lähti. Miksi sinä sellaisen kanssa parisuhteen muutenkaan haluaisit?

Vierailija kirjoitti:

No hyvänen aika...se työ sun pitää tehdä itsesi kanssa. Nyt junnaat tilanteessasi uskotellen itsellesi, että kaikki olisi paremmin jos olisit saanut purkaa kriisiä yhdessä ex-miehesi kanssa. Sinä olet itse vastuussa itsestäsi. Kaksi vuotta on pitkä aika..Ex-miehesi ei ollut sinulle oikea mies, koska lähti. Miksi sinä sellaisen kanssa parisuhteen muutenkaan haluaisit?

Mä oon ollut samantapaisessa tilanteessa ensimmäisessä avioliitossani: mies häipyi oikeastaan ihan noin vain löydettyään toisen naisen. Meillä meni ihan hyvin, sillä oli paljon rakkautta, läheisyyttä ja seksiä ja elämisen puitteet kunnossa, joten asia tuli ihan shokkina. Lapsiperhearkeakaan ei voi syyttää, kun lapsia oli vain yksi tuolloin. Myöhemmin sitten kävikin ilmi, että mies oli tavallaan rakentanut jonkinlaista uutta sinkkuelämäänsä yli kolmen vuoden ajan ja se on pitkä aika. Multa kesti viisi vuotta kerätä itseni ja lapsen palaset kasaan, sillä kaikki itseluottamus ja luottamus toisiin oli mennyt. Siis viis vuotta! Se on pitkä aika ihmisen elämässä kuitenkin.  Minunkaan eksäni ei halunnut selitellä tai oikeastaan mä luulen, että hän ei kyennyt. Kävin silloin kaksi vuotta perheterapeutilla, koska en meinannut millään saada kiinni arkielämästäni, ja terapeutti sanoi, ettei ole epätavallista, että erosurun haipuminen kestää vuosia. Eksä oli tietysti eri tilanteessa, koska hän oli prosessoinut asiaa todennäköisesti aika kauan, kun taas mulle koko asian hyväksyminen alkoi siinä ja silloin, ehkä jopa vuosia eksän jälkeen. Olin kaikkiaan kahdeksan vuotta ihan yksin ilman minkäänlaista parisuhdetta eikä mulla ollut minkäänlaisia seksihaluja moneen vuoteen. Ei kiinnostanut, koska olin niin rikki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No hyvänen aika...se työ sun pitää tehdä itsesi kanssa. Nyt junnaat tilanteessasi uskotellen itsellesi, että kaikki olisi paremmin jos olisit saanut purkaa kriisiä yhdessä ex-miehesi kanssa. Sinä olet itse vastuussa itsestäsi. Kaksi vuotta on pitkä aika..Ex-miehesi ei ollut sinulle oikea mies, koska lähti. Miksi sinä sellaisen kanssa parisuhteen muutenkaan haluaisit?

Mä oon ollut samantapaisessa tilanteessa ensimmäisessä avioliitossani: mies häipyi oikeastaan ihan noin vain löydettyään toisen naisen. Meillä meni ihan hyvin, sillä oli paljon rakkautta, läheisyyttä ja seksiä ja elämisen puitteet kunnossa, joten asia tuli ihan shokkina. Lapsiperhearkeakaan ei voi syyttää, kun lapsia oli vain yksi tuolloin. Myöhemmin sitten kävikin ilmi, että mies oli tavallaan rakentanut jonkinlaista uutta sinkkuelämäänsä yli kolmen vuoden ajan ja se on pitkä aika. Multa kesti viisi vuotta kerätä itseni ja lapsen palaset kasaan, sillä kaikki itseluottamus ja luottamus toisiin oli mennyt. Siis viis vuotta! Se on pitkä aika ihmisen elämässä kuitenkin.  Minunkaan eksäni ei halunnut selitellä tai oikeastaan mä luulen, että hän ei kyennyt. Kävin silloin kaksi vuotta perheterapeutilla, koska en meinannut millään saada kiinni arkielämästäni, ja terapeutti sanoi, ettei ole epätavallista, että erosurun haipuminen kestää vuosia. Eksä oli tietysti eri tilanteessa, koska hän oli prosessoinut asiaa todennäköisesti aika kauan, kun taas mulle koko asian hyväksyminen alkoi siinä ja silloin, ehkä jopa vuosia eksän jälkeen. Olin kaikkiaan kahdeksan vuotta ihan yksin ilman minkäänlaista parisuhdetta eikä mulla ollut minkäänlaisia seksihaluja moneen vuoteen. Ei kiinnostanut, koska olin niin rikki.

Onhan se traumaattinen kokemus, jos toinen lähtee sanomatta sanaakaan. Kirjoitit, että suhteessa oli paljon rakkautta. Sinun puoleltasi ehkä. Exäsi ei, koska jätti. Kuitenkin on hyvä tiedostaa, että ei todellakaan ole normaalia enää kahden vuoden jälkeen itkeskellä kaipuutaan tai tuntea niin suurta surua, että hyvä kun arkea saa pyöritettyä. Kyllä siinä on jo ihan muista ongelmista kyse, kuin siitä exästä.

Opettele hyväksymään että asiat tapahtuu, välillä hyvin huonosti, mutta niitä ei voi muuttaa. Turha jäädä vellomaan menneisyyteen. Päästä irti kaikesta ja jatka eteenpäin. Muuta keinoa ei ole.

Mulle yksi psykologi kerran totesi, että se oikea suhde ei pääty. Se ei lopu. Jos päättyy, suhde ei ollut hyvä eikä oikea. Niinhän se menee. Pitää oppia päästämään irti, emme me täällä voi ketään omistaa eikä kenestäkään saa olla niin riippuvainen, että oma elämä päättyy toisen lähtöön.

Opettele pistämään asiat oikeaan perspektiiviin. Muistatko kun viime kesäkuussa Lontoossa paloi Grenfell tower? Jotkut näkivät siellä lastensa kuolevan voimatta tehdä mitään. Lapset ikkunassa ja taustalla liekit. Sellaisia painajaisia jotkut näkee. Ja sinä mietit että miten selviät ilman yhtä miestä.

En tiedä. Kun ei ole kukaan, joka olisi ikinä jättänyt kun olen ollut toistaiseksi sinkku ja ikää minulla on jo lähemmäksi kolmeakymmentä vuotta. Mutta pelottavalta vaikkakin hyvin inhmilliseltä tuntuu se, että kokee oman elämänsä kokonaan arvottomaksi, jos tai kun toinen yllättäen jättää.

Vierailija kirjoitti:

Mulle yksi psykologi kerran totesi, että se oikea suhde ei pääty. Se ei lopu. Jos päättyy, suhde ei ollut hyvä eikä oikea. Niinhän se menee. Pitää oppia päästämään irti, emme me täällä voi ketään omistaa eikä kenestäkään saa olla niin riippuvainen, että oma elämä päättyy toisen lähtöön.

Höpönlöpön... ja psykologi halusi näin sannotessaan mitätöidä toisten suhteet. Voi Jeesus!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle yksi psykologi kerran totesi, että se oikea suhde ei pääty. Se ei lopu. Jos päättyy, suhde ei ollut hyvä eikä oikea. Niinhän se menee. Pitää oppia päästämään irti, emme me täällä voi ketään omistaa eikä kenestäkään saa olla niin riippuvainen, että oma elämä päättyy toisen lähtöön.

Höpönlöpön... ja psykologi halusi näin sannotessaan mitätöidä toisten suhteet. Voi Jeesus!

Niinhän se on, ei se suhde pääty joka on oikea! Mitäs mitätöintiä se on? Ihmissuhde se on ollut ja voinut olla merkityksellinen, mutta jos se loppuu toisen yhtäkkiseen lähtöön niin hyvä se ei ollut puhumattakaan oikeasta.

Sun mies oli iltapäivälehtien seksuaaliterapeuttien kusetettavavissa. Kaikki on normaalia. Sä olet uhri. Anna palaa.

Mä täällä pohdin samaa. Vaikka ero ei tullut äkkiyllätyksenä, ollut jo pidempään vaikeaa.

Ja nyt näyttää siltä, että mies on tosiaan prosessoinut asiat jo, ja huolettonana järkkäilee uutta elämää, kun mä yritän totutella ajatukseen, että mun rakas on muuttanut mieltään yhteisestä tulevaisuudesta.

Mä käyn perheneuvojalla purkamassa ajatuksia.

Sun on alettava työstää sitä eroa, ei vain velloa surussa. Kaksi vuotta, mahdatko nyt surra sitä oikeaa miestä ja oikeaa suhdetta, vai oletko jo unohtanut ne huonot jutut ja muistat vain hyvät?

Vai oletko juuttunut vihaan ja katkeruuteen, siitäkin pitää päästää irti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No hyvänen aika...se työ sun pitää tehdä itsesi kanssa. Nyt junnaat tilanteessasi uskotellen itsellesi, että kaikki olisi paremmin jos olisit saanut purkaa kriisiä yhdessä ex-miehesi kanssa. Sinä olet itse vastuussa itsestäsi. Kaksi vuotta on pitkä aika..Ex-miehesi ei ollut sinulle oikea mies, koska lähti. Miksi sinä sellaisen kanssa parisuhteen muutenkaan haluaisit?

Mä oon ollut samantapaisessa tilanteessa ensimmäisessä avioliitossani: mies häipyi oikeastaan ihan noin vain löydettyään toisen naisen. Meillä meni ihan hyvin, sillä oli paljon rakkautta, läheisyyttä ja seksiä ja elämisen puitteet kunnossa, joten asia tuli ihan shokkina. Lapsiperhearkeakaan ei voi syyttää, kun lapsia oli vain yksi tuolloin. Myöhemmin sitten kävikin ilmi, että mies oli tavallaan rakentanut jonkinlaista uutta sinkkuelämäänsä yli kolmen vuoden ajan ja se on pitkä aika. Multa kesti viisi vuotta kerätä itseni ja lapsen palaset kasaan, sillä kaikki itseluottamus ja luottamus toisiin oli mennyt. Siis viis vuotta! Se on pitkä aika ihmisen elämässä kuitenkin.  Minunkaan eksäni ei halunnut selitellä tai oikeastaan mä luulen, että hän ei kyennyt. Kävin silloin kaksi vuotta perheterapeutilla, koska en meinannut millään saada kiinni arkielämästäni, ja terapeutti sanoi, ettei ole epätavallista, että erosurun haipuminen kestää vuosia. Eksä oli tietysti eri tilanteessa, koska hän oli prosessoinut asiaa todennäköisesti aika kauan, kun taas mulle koko asian hyväksyminen alkoi siinä ja silloin, ehkä jopa vuosia eksän jälkeen. Olin kaikkiaan kahdeksan vuotta ihan yksin ilman minkäänlaista parisuhdetta eikä mulla ollut minkäänlaisia seksihaluja moneen vuoteen. Ei kiinnostanut, koska olin niin rikki.

Ja sitten ihmiset kuvittelee, että se ei särje, kun lapsuudessa vanhempi ei rakasta sinua.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle yksi psykologi kerran totesi, että se oikea suhde ei pääty. Se ei lopu. Jos päättyy, suhde ei ollut hyvä eikä oikea. Niinhän se menee. Pitää oppia päästämään irti, emme me täällä voi ketään omistaa eikä kenestäkään saa olla niin riippuvainen, että oma elämä päättyy toisen lähtöön.

Höpönlöpön... ja psykologi halusi näin sannotessaan mitätöidä toisten suhteet. Voi Jeesus!

Niinhän se on, ei se suhde pääty joka on oikea! Mitäs mitätöintiä se on? Ihmissuhde se on ollut ja voinut olla merkityksellinen, mutta jos se loppuu toisen yhtäkkiseen lähtöön niin hyvä se ei ollut puhumattakaan oikeasta.

No jos se aloittajasta tuntui siltä, niin mikä sinä olet sitä mitätöimään? Eikö mun äiti ollut mulle oikea, kun vihasi minua? Ei sillä ole merkitystä, entäs jos ei koskaaan löydä parempaa, häh, mitä?

t.kristallikissa

Et voi verrata äitisuhdetta parisuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Mies lähti toisen naisen perään jo pari vuotta sitten, mutta en vaan saa elämääni rakennettua uudelleen. On siitä niin paha olo edelleen ja suuri kaipuu. Sanaakaan ei ole vaihdettu sen jälkeen kun käveli ovesta ulos, lakimiesten kautta hoiti mun suuntaan kaikki asiat. Toipuminen olisi ehkä jotenkin päässyt alkuun jos olisi esim ammattiauttajan kanssa päästy purkamaan kriisiä mutta miehelle ei käynyt. Ei kuulemma ala vanhaa paskaa muistelemaan kun hällä on uusi elämä nyt eikä taakseen katsele. Lasten tapaamiset sopi lakimiehn kautta mutta nekin ovat nyt hiipuneet. Mä olen jäänyt täysin tähän tilanteeseen roikkumaan ja on päiviä kun en edelleenkään pysty kuin itkemään. Vihaa ja katkeruutta on mussa edelleen paljon ja miten pirussa siitä pääsee eroon? Jotkut ihmiset ei vissiin koskaan selviä erosta ja oon ruvennut pelkäämään että olen yksi heistä. Uudet ihmissuhteet ei jaksa kiinnostaa, koska jokapäiväinen ponnistus on taikoa itsensä työkuntoiseksi ja tueksi lapsille. Ja miten pystyy näivettämään tunteet sellaista ihmistä kohtaan jonka kanssa on elänyt suurimman osan aikuisuuttaan ja pitänyt häntä merkityksellisempänä ihmisenä elämässään? Tietty myös lapset on sitä mut eri tavalla. Katkerinta on huomata, että sille toiselle et ollutkaan yhtään mitään.

Minun ex lähti 10v sitten toisen naisen matkaan eikä sanonut sanaakaan minulle ja se jätti jäljet.En ole pysyvään suhteeseen kyennyt sen jälkeen enkä pysty luottamaan vaikka tahtoisin. Yksi suhde,alle vuoden kestävä tässä 10v aikana ollut mutta kokoajan epäilys kalvasi sisälläni että jos ailläkin on toinen nainen. Ensimmäinen suhde pilasi tulevatkin suhteet joihin en kykene enää koska luottamuspula kalvaa pääni sisällä.

Kyllä varmaan jossain vaiheessa huomaat käyväsi treffeillä mutta se kykenetkö enää suhteeseen voikin olla haastavampaa.

Puhuit tuosta ammattiauttajasta. Miksi koet, että teidän olisi kannattanut pariskuntana mennä sellaiselle, muttei sinun yksin? Ihan kuin et arvostaisi itseäsi tarpeeksi. Ala arvostaa! Sano itsellesi, että haluat selvitä tästä. Haluat iloita taas elämästä. Olet valmis siihen, että ero käsitellään kunnolla, haluat saada taas kunnon otteen elämästäsi.

Et jättäisi ketään niin pulaan kuin nyt itsesi. Hae apua, et selviä nyt yksin, muttei se ole mikään häpeä. Joskus se ei vain onnistu, kun voimia ei ole tarpeeksi. Hae ammattiapua, ihan itsesikin vuoksi, mutta myös lastesi.

Nyt nappaat itteä niskasta kiinni. Ala syömään terveellisesti ja painu lenkille/salille. Ala harrastaan. Opettele vaikka uusi kieli tai kädentaito. Paritanssikurssit on loistavia sekä liikunnan että sosiaalisen kanssakäymisen puolesta.

Elä itelles ja lapsilles. Se tyyppi ei sun kyyneleitä ansaitse ja sulla on parempi elämä ilman tyyppiä joka ei sua ansaitse.

Minulla myös särähti korvaan tuo, että ajattelit, että asiat olisi paremmin, jos olisit exäsi kanssa käynyt psykologilla tai vastaavalla. Ensimmäinen asia on varmaan päästä tuosta ajatuksesta eroon. Se ei olisi muuttanut asioita. Sinä olet yksin ja vastuussa omasta hyvinvoinnista. Suosittelen lämpimästi nyt aivan yksinään sinne psykologille menemistä. Sivusta seuranneena voin sanoa, että sillä on todella suuri merkitys. 

Et voi koskaan rakentaa elämääsi toisen ihmisen varaan.Puoliso voi kuolla yllättäen tai juuri muuten jättää.Eri asia on kuinka sopetumiskykyinen sinä olet ja kuinka nopeasti ymmärrät asian ja pääset sen yli.Asenne,se ratkaisee elämässä eniten,jotta pääset eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Nyt nappaat itteä niskasta kiinni. Ala syömään terveellisesti ja painu lenkille/salille. Ala harrastaan. Opettele vaikka uusi kieli tai kädentaito. Paritanssikurssit on loistavia sekä liikunnan että sosiaalisen kanssakäymisen puolesta.

Elä itelles ja lapsilles. Se tyyppi ei sun kyyneleitä ansaitse ja sulla on parempi elämä ilman tyyppiä joka ei sua ansaitse.

Muilta osin yleensä vihaan näitä "nappaa itseäsi niskasta kiinni"- tyylisiä viestejä, mutta sen sanon että urheilulla on mahtava voima. Kehittää itsetuntoa huimasti enemmän kuin mikään muu. Sitä suosittelen psykologilla käymisen lisäksi.