Millaista on elää alkoholistiperheen lapsena?

Kamalaa. Vaikka isäni oli sellainen "kiltti" juoppo, ei räyhännyt eikä tapellut, oli se kamalan ahdistavaa. Varmaan nekin mutsin kanssa kuvittelivat, ettei se lapsia häiritse, tai ettei lapset edes huomaa, mutta kyllä me huomattiin ja kyllä kärsittiin. Se oli ällöttävää kun se sönkötti ja toisteli asioita, makasi sohvalla silmät puoliummessa ja jankutti ja haisi. Koskaan ei voinut tuoda kavereita kotiin, kun pelotti että se on kännissä. Koskaan ei voinut suunnitella mitään, kun se kuitenkin pilasi kaikki juhlat ja matkat ryyppäämällä. Toivoin koko lapsuuteni että ne eroaisi, mutta eihän mutsi. Kaipa sekin ajatteli, että "ehjä perhe" on muka tärkeämpää. Paskan marjat on. Ei olla enää kummankaan kanssa juuri tekemisissä. Itsepä äiti valitsi mieluummin sen juopon kuin omien lasten mielenrauhan ja onnen.

Yhtä helvettiä. Järkyttävä kohtalo lapselle. Turvatonta. Epävakaata. Traumaattista. Lapsi ei voi käsittää sellaista kuin humalatila. Se on äärettömän ahdistavaa. Jotkut ” selviytyy” , osa ei. Uskon että kaikki alkoholistien lapset kantaa surua sydämessään lopun elämäänsä. Vaikka sitten heistä itsestä tulisi myös juoppoja niin silti. Todellakin myös silloin.

Oli se aika karseaa kun yksi ilta äiti lähti karkuun ulos ja iskä juoksi sen perään ja retuutti sen takaisin sisälle ja löi sitä niin että silmälasit särkyivät :/ Ei ollut ainoa tapaus tai ainut huono miehen malli jonka olen nähnyt niin en oikein halua tutustua miehiin. Hulluja kaikki.. En jaksa etsiä sitä yhtä ainoaa järkevää ja kunnollista miestä joka varmasti ei ikinä ole määräilevä, vihainen tai lyö.. Että vaikuttaa koko elämään aika paljon. Ei luottamusta miehiin, ei perhettä, ei lapsia.. Mutta meneehän se elämä ilmankin ( + muuten nämä tollomiehet, jotka eivät tajua sitä, että tuollaiset jutut oikeasti vaikuttaa ja traumatisoi).

Äiti ja isä erosivat, kun olin 2-vuotias. 

Kummatkin alkoholisteja tahollaan tämän jälkeen tai varmasti myös tätä ennen. Viikko-viikko -systeemillä eteenpäin. Ihan ensimmäiset vuodet olin enemmän äidillä. 

Kummatkin olivat sinänsä kilttejä ja mitään väkivaltaa en ole kohdannut. Kuitenkin jatkuva epävarmuus tilanteista on ollut ahdistavaa. 

Kumpaankaan kotiin en ole voinut koskaan kavereita viedä. Aina siellä oli joku sössöttävä känninen. 

Eli ne, jotka ajattelevat olevansa ystävällisiä kännissä, niin lapsen näkökulmasta näin ei ole. 

Se on hävettävää, vaikka ette olisi aggressiivisia ja varsinaisesti epäkohteliaita. Myös tulee yllättäviä typeriä möläytyksiä äkkiarvaamatta. Vaikea kuvailla, mutta jatkuva pelko käyttäytymisestä. 

Vierailija kirjoitti:

Äiti ja isä erosivat, kun olin 2-vuotias. 

Kummatkin alkoholisteja tahollaan tämän jälkeen tai varmasti myös tätä ennen. Viikko-viikko -systeemillä eteenpäin. Ihan ensimmäiset vuodet olin enemmän äidillä. 

Kummatkin olivat sinänsä kilttejä ja mitään väkivaltaa en ole kohdannut. Kuitenkin jatkuva epävarmuus tilanteista on ollut ahdistavaa. 

Kumpaankaan kotiin en ole voinut koskaan kavereita viedä. Aina siellä oli joku sössöttävä känninen. 

Eli ne, jotka ajattelevat olevansa ystävällisiä kännissä, niin lapsen näkökulmasta näin ei ole. 

Se on hävettävää, vaikka ette olisi aggressiivisia ja varsinaisesti epäkohteliaita. Myös tulee yllättäviä typeriä möläytyksiä äkkiarvaamatta. Vaikea kuvailla, mutta jatkuva pelko käyttäytymisestä. 

Joo.. usein alkoholistiperheiden tarinat ovat täynnä väkivaltaa ja hankeen ajamista. 

Todella kauheaa tietysti ja ehkä kauheista kauheinta tällaiset silkan kuolemanpelon kokemukset. 

Mutta on myös kaltaisiasi muita, jotka ovat eläneet ns. hyvissä alkoholisitiperheissä. Ei meilläkään ollut mitään väkivaltaa eikä varsinaista henkistäkään kaltoinkohtelua. 

Isä makasi sammuneena illat pitkät. Äiti oli skarpimpi, mutta kaatoi viiniä lasiin taajaan. Mitään normaalielämää ei ollut. Ei käyty ulkoilemassa tai yhtään mitään. Harvat sukujuhlat jätettiin väliin jne. 

En nyt silti sanoisi, että kauhea lapsuus. Tiedän, että on niin pajon kauheampiakin... :;(

Sanottakoon niin että onnellisimpia hetkiä oli ne hetket yksin sisarusten kanssa. Kyllä sitä yksin olemista ihan täyslaidallinen tulikin. Mieleen on jäänyt erityisesti yksi kerta, olin 5 v., äiti pyysi että menen yksin päiväkotiin, kun hänellä oli muuta menoa. Itselläni oli kuitenkin sen verran jo omaa järkeä että tajusin olla menemättä, että hiton paljon ongelmiahan siitäkin tulee jos menen yksin sinne. Joskus 12-vuotiaana tajusin olevani ihan oikeasti fiksumpi kuin vanhempani, mikä on aika traagista tilanteessa jossa et voi vaikuttaa mihinkään. Miettikää omalle kohdallenne, olla jonkun idiootin armoilla. Hän päättää saatko ruokaa, saatko kengät, milloin pidetään kivat pikku ryyppyjuhat kotona kesken viikon... No 14-vuotiaana hoidin ruoat sisaruksille päivittäin.

Ylipäätään se tilanne, että ikinä kun avaat kotioven, et voi tietää mitä on vastassa. Miettikää sitä stressiä ihan aikuisellekkin.

Olen miettinyt että mitä lapset huomaavat ja mitä eivät. Erosin miehen alkoholismin takia ja olen miettinyt että mitä 6-8 v lapset ovat mahtaneet ajatella humalaisesta isästään. Siellä se rötkötti viikonloput ja lomat aina vain sönköttämässä ja oli outo ja ikävä. Lapsille se on ollut ainoa isä jonka tunsivat. En ole tiennyt miten puhua lapsille tästä. Eivät oikein edes tiedä mitä sana humalainen tarkoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Sanottakoon niin että onnellisimpia hetkiä oli ne hetket yksin sisarusten kanssa. Kyllä sitä yksin olemista ihan täyslaidallinen tulikin. Mieleen on jäänyt erityisesti yksi kerta, olin 5 v., äiti pyysi että menen yksin päiväkotiin, kun hänellä oli muuta menoa. Itselläni oli kuitenkin sen verran jo omaa järkeä että tajusin olla menemättä, että hiton paljon ongelmiahan siitäkin tulee jos menen yksin sinne. Joskus 12-vuotiaana tajusin olevani ihan oikeasti fiksumpi kuin vanhempani, mikä on aika traagista tilanteessa jossa et voi vaikuttaa mihinkään. Miettikää omalle kohdallenne, olla jonkun idiootin armoilla. Hän päättää saatko ruokaa, saatko kengät, milloin pidetään kivat pikku ryyppyjuhat kotona kesken viikon... No 14-vuotiaana hoidin ruoat sisaruksille päivittäin.

Ylipäätään se tilanne, että ikinä kun avaat kotioven, et voi tietää mitä on vastassa. Miettikää sitä stressiä ihan aikuisellekkin.

Sama juttu olla lievästi mt-ongelmaisten, neurologisesti vammaisten vanhempien lapsi. Etenkin kun heillä ei ole (vielä) diagnoosia vaan ovat menevinään tavallisten kirjoissa, vaikkeivät suoriudu.

Ne ainaiset lupaukset.

Tehdään sitä tai tätä, mennään Korkeasaareen tai Linnamällelle, ravintolaan syömään, leffaan jne. 

Näin ei koskaan tapahtunut. 

Onneksi oli isovanhemmat, jotka toteututtivat paljolti nämä. Eli kaikkialle ollaan päästy ulkomaita myöten. Ehkä potivat huonoa omatuntoa omasta vanhemmuudestaan ja tekivät parhaansa meidän lastenlasten hyväksi. 

Isäni on kuollut viinaan, mutta äitini raitistunut ja hänen kanssaan olen hyvissäkin väleissä. On pyytänyt anteeksi kykenemättömyyttään ja olen antanut. Olen 25-vuotias ja toivon hänelle vain pelkkää hyvää. On nykyään töissä ja näemme viikoittain. 

Aika kivaa itseasiassa. Opin yrittämään aika varhaisessa vaiheessa. Tienasin taskurahat aina heti silloin, kun isä lähti baariin. Sain paitojen ja housujen silittämisestä rahaa. Krapularuokaa aamulla en myöskään tehnyt ilmaiseksi. Vapaata olemista. Isäni juodessa hän tutustutti minut kaikkiin musiikin klassikoihin rollareista alkaen. Muutenkin kun isällä riitti kiirettä työn ja juomisen kanssa, niin sain harrastaa omia harrastuksia aika vapaasti. Kävin töissä läheisillä talleilla ja laukkailin metsissä hevosilla. Koska kiinnostusta ja painostusta ei isän puolelta koulun käyntiin tullut, niin otin sen aika rennosti. Äidin mieliksi luin myöhemmin maisteriksi, mutta en sitäkään mitenkään hirveän pakolla. Nyt sitten itse aikuisena alkoholistin lapsena tykkään juhlia silloin tällöin ja joskus vähän enemmänkin. Elämää ei kannata ottaa niin tiukkapipoisesti. En usko, että vaikka isäni ei olisi juonut, että oisin ollut parempi esim. matematiikassa tai joissakin muissa aineissa, jotka jo lähtökohdallisesti eivät minua kiinnostaneet. Juoppoa en mieheksi kuitenkaan itselleni valinnut ja siitä saan myös olla kiitollinen isälleni. Tykkään ja rakastan minun juoppoisääni, niin kauan kun hän elää. Kippis!

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt että mitä lapset huomaavat ja mitä eivät. Erosin miehen alkoholismin takia ja olen miettinyt että mitä 6-8 v lapset ovat mahtaneet ajatella humalaisesta isästään. Siellä se rötkötti viikonloput ja lomat aina vain sönköttämässä ja oli outo ja ikävä. Lapsille se on ollut ainoa isä jonka tunsivat. En ole tiennyt miten puhua lapsille tästä. Eivät oikein edes tiedä mitä sana humalainen tarkoittaa.

Kysy, miltä heistä tuntui ennen eroa ja miltä tuntuu nyt. Kerro sen jälkeen miltä sinusta tuntuu ja miksi erositte. Sano että he saavat pitää isästään, mutta saavat olla myös vihaisia tämän käytöksestä mikä on sairaus mutta itse aiheutettu.

Kyllä tuon ikäiset tietävät mikä humalainen on. Jos he tuntuvat keskustelun jälkeen oireilevan, olisi hyvä mennä perheneuvolaan. Traumat purkautuvat usein jälkikäteen.

Mitä ajattelette, miten on vaikuttanut teihin aikuisena?

Vierailija kirjoitti:

Mitä ajattelette, miten on vaikuttanut teihin aikuisena?

En luota ihmisiin, en kiinny helposti keneenkään. Olen jatkuvasti varautunut, pelkään sitoutumista, petaan itselleni pettymystä koko ajan. Säikyn humalaisia, ja ihmisiä jotka kiivastuvat ja korottavat ääntään. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä ajattelette, miten on vaikuttanut teihin aikuisena?

Miten lapsuudenperhe nyt yleensä vaikuttaa. Se muokkaa sinusta sen ihmisen joka olet. Se vaikuttaa kaikkeen. Ei ole osa-aluetta johon se ei olisi vaikuttanut. Tykkään ajatella itsestäni niin että olen kuin kissa, tipun aina jaloilleni. Mutta eihän tuo mikään voimavara ole tuollainen lapsuus. Ehkä normaalilla perhetaustalla ja tällä päättäväisyydellä olisin saavuttanut enemmän. Mutta turha jossitella.

6

Juoppoisäni on vaikuttanut minuun vain positiivisesti. Kun teen nyt myyntityötä itse, niin olen hyvä huomaamaan ihmisten tunnetilat ja osaan myötäelää heidän mukana. Olen myös hyvä kuuntelija ja anteeksi annan paljon, mikä jättää ihmisille tilaa kehittyä. En kritisoi ihmisiä. Näen köyhistä taustoista tulevat menestyjät aika nopeaan ja myös tunnistan piilo- sekä ihan oikeat alkoholistit, eli ongelmat. Lisäksi en kumarra auktoriteettejä, kun juoppoisäni haukkui ne aina kännissä, joten en kumartele turhaan mihinkään suuntaan. Lisäksi kun isäni omi juoppo, niin en koe alemmuutta miehiin nähden, vaan ajan hyvällä itseluottamuksella monia miehiä paremmin esim. autoa. Huomasin siis jo joskus 5 vuotiaana, että olen miehistä sukupuolta fiksumpi, vaikka en itseasiassa aina olisikaan, mitä nyt vanhemmalla iällä olen huomannut.

Ei alkoholismi perheessä vaikuta aina negatiivisesti. Monia se vahvistaa. Ei kaikista tule menestyjiä taloudellisesti kumminkaan, vaikka ei olisi ollut alkoholitaustaa. Samoin koulussa pärjääminen tai myöhemmin yliopistolla, ei ole kiinni vanhempien juomisesta, vaan siitä mitä lapsi itse päättää tehdä. Lapset eivät ole tyhmiä. Tiedän monia, jotka pärjää erittäin paljon huonommin, kun heillä on ollut käskyttävät ei juovat vanhemmat. Me hölmöiltiin 15 vuotiaina ja kurissa eläneet sitten 30 vuotiaina.

Kyllä mä tunnistan noi samat henkiset ilmapiirit, vaikkei äitini juonut. Sen sijaan äitini oli tosi kontrollinhaluinen, varmaan, koska oli epävarma ja pelokas, mutta peitti sitä vahvuuteen, jota kukaan ei ymmärtänyt sairaaksi. Hän ei todellakaan jättänyt valinnanvaraa halusinko totella. Se ei aina tarkoittanut kaiken tekemistä, vaan sellaista kuuliaisuutta, ettei omia ajatuksia sallittu. Totteleminen merkitsi hänen elämänsä helpottamista, ei sitä, että mitään ois tehty siksi, että se oli hyvä minulle. Mutta äiti toki naamioi kaiken minusta välittämiseksi. Kurinkin. Joka vain satutti.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Ei alkoholismi perheessä vaikuta aina negatiivisesti. Monia se vahvistaa. Ei kaikista tule menestyjiä taloudellisesti kumminkaan, vaikka ei olisi ollut alkoholitaustaa. Samoin koulussa pärjääminen tai myöhemmin yliopistolla, ei ole kiinni vanhempien juomisesta, vaan siitä mitä lapsi itse päättää tehdä. Lapset eivät ole tyhmiä. Tiedän monia, jotka pärjää erittäin paljon huonommin, kun heillä on ollut käskyttävät ei juovat vanhemmat. Me hölmöiltiin 15 vuotiaina ja kurissa eläneet sitten 30 vuotiaina.

Just joo, vahvistaa :D Osasta tulee jopa rautakankia.

t.kristallikissa

Ei kaikki mielenterveysongelmat sun muut uralla epäonnistumiset johdu vanhempien juomisesta. Aikuinen ihminen on itse vastuussa.omasta elämästään. Ei täällä kenelläkään ole välttämättä sen paremmat lähtökohdat elämään. Monet vanhemmat ovat vajaavaisia, kukin omalla tavallaan. On niin helppoa omasta epäonnistumisestaan elämäsaä syyttää esim. lapsuuttaan, tai sitten kiittää sitä. On pakko vain hieman puolustaa alkoa käyttäviä vanhempia, että eivät hekään nyt niin huonoja kaikessa ole.

Kuulun myös näihin ns. hyvien alkoholilistiperheiden lapsiin. 

Mitään fyysistä väkivaltaa ei ollut perheessämme. Sanallisia yhteenottoja kyllä, mutta näin varmaan ei-alkoholistiperheissäkin. 

Uskon, että normaalisti alkoholia käyttävissä perheissä tilanteet ovat kuitenkin toisenlaisia ja ennakoitavissa toisella tapaa. 

Ei yhtäikkiä vain jompikumpi räjähdä jostain täysin mitättömästä jutusta? Vai miten on. 

Vanhemmat olivat kai sivistyneitä alkoholisteja. Joka päivä viinipullon korkki aukesi ainakin kahdesti. Eli määrät melko pienet kuitenkin. Koskaan eivät olleet missään örinäkunnossa. 

Alkoholi kuitenkin oli aina läsnä ja muutti käytöstä. Kun aamulla oli nähnyt se ihan kivan äidin ja isän, niin illalla oli katkera ja kaunaninen. Ei minulle sinänsä, mutta yleisolemukseltaan.