Kuinka saitte tehtyä lopullisen eropäätöksen?

Minuakin kiinnostaa kuulla..

Kun olin viimeinkin varma omasta päätöksestäni niin pidin siitä kiinni. En suostunut enää kokeilemaan ja odottamaan "ensi vuoteen".

Ja vielä, onko joku katunut eroaan? Pääosin tuntuu, että on helpottanut.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin viimeinkin varma omasta päätöksestäni niin pidin siitä kiinni. En suostunut enää kokeilemaan ja odottamaan "ensi vuoteen".

Mistä sait varmuuden?

Kun mies riehui riidan yhteydessä niin, että naapurit soittivat poliisit ja virkavalta koki tarpeelliseksi viedä miehen mukanaan. Silloin ymmärsin, että suhteesta oli pakko lähteä, eikä suhteessa ollut vikaa yksin minun mielestäni vaan aivan oikeasti.

Mies temppuili aikansa, oli öitä pois kotoa, ryyppäsi tms. yritti vihjailla, että on onneton. Minä taistelin ja yritin puhua, auttaa, järkätä romanttisia juttuja. Hän jotenkin aina myöntyi hetkeksi, kunnes taas viina vei/ahdistus kasvoi.

Hänellä oli kaksi viikkoa lomaa, jonka aikana oltiin onnellista perhettä ja luulin jo kaiken selviävän pikkuhiljaa. Palasi töihin ja jäi taas reissulle pariksi yöksi. Kun kotiutui sanoin että haluan eron.

Eroa pähkäilin kaksi vuotta. Sitten rakastuin toiseen ja homma selvä.

6 jatkaa. Mulle tuli siis tunne, että joko tyydyn elämään, jossa mies välillä leikkii kunnon perheenisää ja välillä taantuu "sinkkumieheksi" ehjän perheen vuoksi tai pidän kiinni siitä, miten haluan itseäni kohdeltavan ja millaisen parisuhteen haluan.

Tämän miehen kanssa se ei kai koskaan toteudu, suuresta rakkaudesta huolimatta.

Viina ja tappelu ovat tietenkin selkeitä syitä. Ymmärrän, että päätös ei silloinkaan ole aina helppo. Entä jos kyse on toisen yleisestä yrittämättömyydestä, jatkuvista tyhjistä lupauksista, pikku valheista? Tavallaan pieniä asioita, mutta vievät elämänhalun ja juuri tuo sama kuin yhdellä aiemmalla, että itse yrittää kaikenlaista, toinen vetäisee kuitenkin aina alas.

Te eronneet. Oletteko kaikki nyt onnellisempia kuin aiemmin? Kuinka rohkaisisitte meitä, joilla ei meinaa voimat riittää päätöksen tekemiseen?

Eroaminen sattui todella kovaa, mutta vielä enemmän olisi sattunut pysyä suhteessa. Se ei ollut valinta, se oli ainoa vaihtoehto. Pelastusrengassuhde helpotti hyppyä tuntemattomaan.

Nyt muutaman vuoden jälkeen kumpikin on onnellisempi.

Oikea ratkaisu 3v miettimisen jälkeen kirjoitti:

Eroaminen sattui todella kovaa, mutta vielä enemmän olisi sattunut pysyä suhteessa. Se ei ollut valinta, se oli ainoa vaihtoehto. Pelastusrengassuhde helpotti hyppyä tuntemattomaan.

Nyt muutaman vuoden jälkeen kumpikin on onnellisempi.

Kateeksi käytte te, jotka voitta aloittaa uuden suhteen. Helpottaa varmasti eroa. Itselleni tuollainen on monestakin syystä täysin pois suljettu mahdollisuus.

Kun hyvä ystäväni sanoi, että minäkin ansaitsen välillä rauhallista ja stressitöntä elämää. Hoidin yksin lapset, kodin ja kävin töissä, kun toinen vanhempi muuttui vastuuttomaksi teiniksi, eikä ottanut enää osaa perheen asioihin. Nyt elellään lasten kanssa rauhallista ja tyytyväistä arkea. Myös toinen on onnellinen, kun saa toteuttaa itseään. Omaa loppuun palamista ei näe aina itse.

Vierailija kirjoitti:

Kun hyvä ystäväni sanoi, että minäkin ansaitsen välillä rauhallista ja stressitöntä elämää. Hoidin yksin lapset, kodin ja kävin töissä, kun toinen vanhempi muuttui vastuuttomaksi teiniksi, eikä ottanut enää osaa perheen asioihin. Nyt elellään lasten kanssa rauhallista ja tyytyväistä arkea. Myös toinen on onnellinen, kun saa toteuttaa itseään. Omaa loppuun palamista ei näe aina itse.

Minun mies kyllä tehdä touhottaa kotitöitäkin liiankin kanssa. Mutta se, että niitä 7-vuotiaan tasoisia pikkuvalheita aina vain tulee, kuvottaa niin valtavasti. En vain pysty arvostamaan, kun ei ihminen yritä aikuistua, ei vaadi itseltään mitään, että kasvaisi selkärankaiseksi aikuiseksi

Oli pakko päättää otanko ok suhteen vai haluanko antaa mahdollisuuden paremmalle.Eron aikaan olimme kriisissä muutenkin,helpotti lähtöä.Ikävä on ollut kovasti mutta ei sillä suhteella olisi ollut tulevaisuutta.

Minulla se päätös vaati sen viimeisen niitin. Mies kärsi mielenterveysongelmista, tuin miestä ja siedin paljon, koska mies oli normaali ja ihana ennen mt-ongelmia. 2 vuotta kului ja homma paheni pikkuhiljaa, se mikä avas silmät oli miestä hoitanut taho teki ls-ilmoituksen kuullessaan millä tavoin mies väliin käyttäytyi kotona. Silloin tein päätöksen, että nyt eroan. Tästä meni pari kuukautta että sain järkättyä asiat niin että sain rahat kasaan ja miehelle asunnon, johon muuttaa. Ite jäin lasten kans omakotitaloon.

Mulle ero oli elämäni paras päätös, elin eron jälkeen lähes hurmostilassa kun olin niin helpottunut. Pikkuhiljaa tajusin kuinka olin ollut varautunut omassa kodissani ja kuinka paljon miehen sairaus söi omaa sisintä ja vaikutti lapsiin.

Nyt 5,5 vuotta myöhemmin olen onnellisesti naimissa uuden miehen kanssa, joka oli valmis hyppäämään 3 lapsen yh:n arkeen 😊

Vierailija kirjoitti:

Te eronneet. Oletteko kaikki nyt onnellisempia kuin aiemmin? Kuinka rohkaisisitte meitä, joilla ei meinaa voimat riittää päätöksen tekemiseen?

Jos olet onneton ja suhteessa oleminen ahdistaa, lähde. Suhteen tulisi olla voimavara elämässä, ei kuluttava miinusmerkkinen juttu. Päätöksen tekeminen tuntuu välillä selvältä ja helpolta, mutta käytännön toteutus voi kuitenkin olla vaikeaa, voit tulla kiskaistuksi "no ihan hyvinhän tässä menee, entä jos eron jälkeen meneekin vielä huonommin ja kaikki on omaa vikaani" -ajatteluun. Ja kun saat erottua, voi päätös tuntua huonolta vielä pitkän aikaa eron jälkeenkin. Ihminen pelkää ja vastustaa muutosta ja tuntematonta, aina, vaikka se olisikin parempaan suuntaan. Jossakin vaiheessa pää kuitenkin varmasti selkenee ja jonakin aamuna huomaat, miten helppoa on olla ilman sitä kivirekisuhdetta. Olla vaan. Ja sitten mietit, mikset tehnyt tätä jo aiemmin.

Ei siinä ollut ongelmaa,odotin että milloin mies lähtee, menin seuraavana päivänä tekeen ero ilmoituksen. 

Meidän tapauksessamme ei ollut väkivaltaa, alkoholinkäyttöä tms selvää/hyväksyttyä syytä avioerolle. Oli vain kaksi täysin (pitkässä juoksussa) toisilleen sopimatonta persoonaa kimpassa - voimakastahtoinen ja dominoiva versus alistuva myötäilijä. Minun eli alistuvan myötäilijän ahdistus kävi vuosien mittaan niin kovaksi etten enää halunnut jatkaa avioliittoa. Olin masentunut, sairastuinkin krooniseen sairauteen jonka stressin epäilään laukaisseen. Perhe-elämämme oli ilotonta, emme pystyneet kommunikoimaan, riitelimme ym. Myös lapset reagoivat huonohenkiseen kotielämään. Kävimme terapiassa ja yritimme keskustella mutta emme saaneet asioita selvitettyä. Loppuvuosina koko perhe voi todella huonosti. Viimeinen lomamatka oli puhumattomuuden, kireyden ja henkisen huonovointisuuden kruunajainen. Huh. Sen jälkeen päätin etten voi elää näin enkä halua että lapseni elävät tälläisen myrkyllisen lapsuuden. Mieheni ei voinut ymmärtää, mutta sopeutui sitten kun pakkasin tavarani ja muutin pois. Jätin siis kaiken materian taakseni. En tiedä millä voimilla sen tein, jollain alkukantaisella refleksillä ilmeisesti. No, mieheni löysi uuden nopeasti ja perusti perheen jota nyt käskyttää. Mun ja lasten elämä on leppoisaa. En ole varsinaisesti katunut eroa, mutta surrut sitä että se suhde johon lapseni tein oli tuollainen!

Lopulta tajusin, että miehenikin ansaitsee jonkun, joka häntä todella rakastaa. Ja me kumpikin ansaitsemme olla onnellisia.

Jotenkin et tahtonut tuottaa hänelle sitä jätetyksi tulemisen tuskaa, joten vaan jumitin suhteessa. Mutta eihän se ole oikein sille miehellekään. Hän ansaitsi jonkun, joka rakastaa takaisin. Ei jotakuta, joka roikkuu mukana, koska muutos pelottaa.

6kk eron jälkeen kumpikin olivat uusisss, onnellisisss suhteissa. Itselle sopivamman kumppanin kanssa.

Olen onnellinen.