Surullinen olo. Tajusin että mulla on vain äitini. Muu suku etäistä.

Ja nyt pääsi itku kun tätä kirjoittaessa todella tajusin sen. Muutama hyvä ystävä mulla kyllä on. Mutta ei sukua, sitä perhettä..

Up

Up

Mulla vähän samoja fiiliksiä. Aiemmin nuoruudessani suvussani vielä pidettiin enemmän yhtä... Tunsin serkkujenikin vanhemmat ja isoäiti toimi suvun koossa pitävänä voimana. Vuosien saatossa ihmiset erkanivat ja alkoi kasautua ihme juopaa, en enää jaksa olla yhteydessä, koska tuntuu, että kaikki me-henki on poissa, josko sitä oikeasti ikinä oikein olikaan. Tuntuu, että meille lapsille on vain valehdeltu... :'(

Ja vanhempani alkoivat paljastua aikuistuessani ihmisiksi, joista en jaksa olla ylpeä, ja joilta ei saa mitään hyvää (tarkoitan henkistä). Se on ollut kauhea pettymys :'( Tuntuu, ettei kukaan pidä minusta, etten ole mitään, enkä kukaan kellekään, ja että kaikkialla minut vain torjutaan :/

Rupeat pitämään yhteyttä niihin, jotka on. Jos ovat masentuneita eivätkä jaksa, ole sinä se kokoava voima. Entä jos serkku ja tätikin surevat sitä, ettei ole ketään?

Sille sairaalle mummille olisi hyvin tärkeää, että kävisit lapsesi kanssa katsomassa häntä, nyt kun hän ei enää jaksa - mutta elää. Yksin kotona tai laitoksessa on ikävä läheisiä. Vanhuksen sairaudesta ei pidä ahdistua vaan rohkeasti vain mennä tapaamaan.

Veljeen päin myös voit luoda yhteyden, kutsut kahville vaikka kerran kuussa. Jos ei tule kotiisi, kaykää yhdessä syömässä tai kahvilassa. Tutustuta lapsikin enoonsa.

Älä hirveästi odota vastavuoroisuutta, ole iloinen jos saat heidät liikkeelle.

Jos saisit tädin ja serkun tapaamiseen, pyydä äiti samoille kahveille. Pidä ilmapiiri mahdolliimman kevyenä.

Onhan sulla tuossa mahdollisuuksia. Sulla on jopa veli. Yritä aktiivisesti ja verrata ja pidä siihen väsyneeseen isoäitiin yhteyttä.

Ei sitä omaa elämäänsä voi kuitenkaan toisten varaan rakentaa.

Ehkä olisi kiva jos olisi iso läheinen suku mutta jos ei ole niin turha sitä on jäädä märehtimään.

Sillä mennään mitä on. Jos et ole tyytyväinen omaan elämääsi niin tee muutoksia mutta muita et voi muuttaa kuin itseäsi. 

Komppaan edeltäjiä. Täti, tädin lapsi, äitisi ja veljesi. Ihan tavanomaista etäisyyden kasvua. Myös masentuneisuus ja alakulo on hyvin yleistä. Ei jaksa tavata vaikka ei olisi mitään syytä etteikö jaksaisi. Veikkaan, että jos tapaisitte ajattelisitte "tätä lisää". Ja se "tätä lisää" ei silti koskaan toteutuisi. Tarkoitan vain sitä, että lähtökohtasi on ihan "normi". Ei eletään enää metsoloita tai pohjanmaata, me monet muutkaan. Mieti jokin yksinkertainen kaikille mukava askel kohtaamiselle jos sellaista toivot. Mahdollisimman mutkaton ja vaatimaton minun mielestäni.

Asun itse toisessa kaupungissa. En ole kunnolla tuntenut veljeäni koskaan, pienenä jouduin huomehtimaan hänestä koulun jälkeen, kun äiti oli töissä, tappelimme paljon. Sitten tulin murrosikään ja veli oli ärsyttävä. Elin ihan omaa elämää. Nyt aikuisena ei ome mitään puhuttavaa, veljeni asuu yksin, ei lapsia, pelaa peleja, käy töissä. Kiusallista kun nähdään esim. Jouluna, eikä ole puhuttavaa vaikka koitan kaivella jotain, hän ei kysy multa mitään. Serkkuni on laitoksessa, on siis pahasti masentunut ja tätini on kieltäytynyt aina kutsuistani tavata. Kirjoitti kirjeen jossa pahoitteli, mutta ei vain jaksa. Mummoa toki nään aina kun käydään kotikaupungissa, hakaan ja koitan rupatella. Se vain ei ole sellainen suhde enää josta saisin jotain iloa, tuntuu ennemmin velvollisuudelta. Ap

Nyt kun tiedostat asian niin toki teet sille jotain?

Ok. Sitten kyllä valitettavasti serkku ja täti on ulkona kuvioista. Jäljelle jäävät mummo, äiti ja veli. Suhdetta pikkuveljeen olisi tietty kiva kaivella enemmänkin. Itse olen herkkä niille ja liikutus tulee nopeasti puseroon jos mietin jotain huonosti toimivia sisaruussuhteita. Etenkin vielä noin nuorella iällä.

Mulla vähän sama tilanne. Kaikki isovanhemmat ja isä kuolleet, mielenterveysongelmaiset äiti ja veli asuvat toisella puolella Suomea. Muuhun sukuun ei yhteyksiä ja omaa perhettä ei ole. Välillä sitä vaan tajuaa, kuinka yksin tässä elämässä on ja kuinka päämäärätöntä/merkitysetöntä elämä on ilman läheisiä ihmisiä joiden kanssa voisi viettää ihan normaalia yhteistä aikaa :(. N29.

Olen ajatellut että joskus kun löydän oman rakkaan, toivon että hänellä olisi ihana perhe johon voisin kokea kuuluvani. Minulla on tyttäreni, ehkä saan vielä joskus toisen lapsen. Minulla on äitini ja ehkä joskus lähennyn veljeni kanssa, esim. Jos hän joskus saa lapsia. Ap