Aaargh, tiedättekö ihmiset jotka haluavat aina panna paremmaksi?

Tiedän, hyvä ystäväni on tällainen. Harmittaa ihan vietävästi. Hänen kanssaan on mukava viettää aikaa ja jutella kaikesta ja meillä on paljon yhteistä, näistä syistä olemmekin ystäviä, mutta auta armias jos vahingossa menen mainitsemaan jotain sairauksistani. Harvoin niistä puhun, koska en halua rasittaa ketään niillä (valitettavasti ahdistuneisuushäiriö ja masennus, puhuminen auttaisi) enkä halua olla sellainen alati valittava kaveri, mutta joskus on pakko saada purkaa. Ja tämä ystävä lähtee nokittamaan heti. Esimerkki miten keskustelu voisi mennä, M minä ja Y ystävä:

M: onpa ollut inhottava ahdistus tässä muutaman päivän

Y: joo siis mua on ahdistanut jo kaksi viikkoa ainakin, tällästä tää mun elämä ✌

M: höh, harmi että suakin. Toivottavasti menee molemmilla pian ohi, mulla on ollut kauheen huono olo tän takia, ei oikein ruoka maistu.

Y: siis joo, mä en oo syöny melkein mitään ja oksentanu pari kertaa ku ahdistaa nii paljon. Mut kyl tää tästä ✌

Kärjistin, mutta näin se aina menee.

Voi kyllä, kyllä tiedän. Tiettyyn rajaan asti tämä tietenkin on inhimillistä, kun usein ihminen haluaa osoittaa myötäelämistä nimenomaan kertomalla omia kokemuksiaan aiheesta. Mutta sen kyllä tunnistaa, kun tarkoitus on pikemminkin paistatella huomion keskipisteenä, kuin varsinaisesti myötäelää.

Minun tapauksessani tämä nokittava tuttava on pistänyt paremmaksi ja ominut huomion aika traagisissakin asioissa, kuten sairauksissa ja läheisten menettämisessä. Saavutuksilla luonnollisesti ylpeillään tai "humble brag"aillaan ihan naurettavuuksiin asti, ja ihan pienistäkin asioista tulee järisyttäviä sankarieepoksia. Jos joku tuttava sattuu olemaan taitava jossakin sellaisessa, missä hän ei, siihen kuitenkin löytyy mainio selitys: tyypillisin lienee, että hän olisi kyseisessä taidossa suoranainen maailmantähti, mutta ei asia sitten niin kiinnostanut tms.

Eikä tämä henkilö ilkeyttään näin käyttäydy. Ei hän välttämättä edes tiedosta sitä, että tällainen spottivalojen kääntäminen itseensä on loukkaavaa, ja valitettavan usein myös myötähäpeää herättävää. Myönnettäköön myös että se satuttaa erityisesti silloin, kun oma surun aihe tulee sivuutetuksi vain siksi, ettei huomio pieneksikään hetkeksi kääntyisi hänen sijastaan johonkuhun muuhun.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, hyvä ystäväni on tällainen. Harmittaa ihan vietävästi. Hänen kanssaan on mukava viettää aikaa ja jutella kaikesta ja meillä on paljon yhteistä, näistä syistä olemmekin ystäviä, mutta auta armias jos vahingossa menen mainitsemaan jotain sairauksistani. Harvoin niistä puhun, koska en halua rasittaa ketään niillä (valitettavasti ahdistuneisuushäiriö ja masennus, puhuminen auttaisi) enkä halua olla sellainen alati valittava kaveri, mutta joskus on pakko saada purkaa. Ja tämä ystävä lähtee nokittamaan heti. Esimerkki miten keskustelu voisi mennä, M minä ja Y ystävä:

M: onpa ollut inhottava ahdistus tässä muutaman päivän

Y: joo siis mua on ahdistanut jo kaksi viikkoa ainakin, tällästä tää mun elämä ✌

M: höh, harmi että suakin. Toivottavasti menee molemmilla pian ohi, mulla on ollut kauheen huono olo tän takia, ei oikein ruoka maistu.

Y: siis joo, mä en oo syöny melkein mitään ja oksentanu pari kertaa ku ahdistaa nii paljon. Mut kyl tää tästä ✌

Kärjistin, mutta näin se aina menee.

Et taida paljon saada kuuntelevaa korvaa ystävältäsi sairauksiesi ym. suhteen? Itselläni on myös tämäntyyppisestä nokittelusta kokemusta, eikä tällaisilta kyllä kertakaikkiaan saa tukea silloin, kun sitä ehkä eniten tarvitsisi. 

Kärsin itse nimittäin aikanaan masennuksesta, ja tätähän oman elämäni nokittelijan mielestä ei ole olemassa. Tai on, sillä hänellä olisi itsellään ollut oikea syy masentua, koska hän on kärsinyt niin-ja-niin paljon - muttei masentunut, kun ei ollut aikaa/oli niin vahva/tai sitten muuten vain paljon parempi ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla lähipiirissä tälläinen ihminen. Alkaa heti kilpailla. Aina ja kaikessa. Pitää aina laittaa paremmaksi jollain tapaa. Minua huvittaa mutta myös ärsyttää. Ja nämä asioita joita hän ei itse koskaan keksi vaan aina sen seurauksena toimii kun minä olen toiminut tai jotain hankkinut.

No sulla on sentään ihmisiä lähipiirissä. Mun pitää tyytyä kissoihin.

Luksusta! Minä unelmoisin kissoista. Mutta minulla on seuranani vain muisto lapsena näkemästäni kuolleesta hiirestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla lähipiirissä tälläinen ihminen. Alkaa heti kilpailla. Aina ja kaikessa. Pitää aina laittaa paremmaksi jollain tapaa. Minua huvittaa mutta myös ärsyttää. Ja nämä asioita joita hän ei itse koskaan keksi vaan aina sen seurauksena toimii kun minä olen toiminut tai jotain hankkinut.

No sulla on sentään ihmisiä lähipiirissä. Mun pitää tyytyä kissoihin.

Luksusta! Minä unelmoisin kissoista. Mutta minulla on seuranani vain muisto lapsena näkemästäni kuolleesta hiirestä.

No ei tuo vielä mitään, minä sentään olin se kuollut hiiri. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli tämmönen kaveripariskunta.

Ne ei ilmeisesti itse oikein tienneet mitä haluavat. Joten ne kyselivät tarkkaan, mitä meillä on tai suunnitellaan. Sitten ne hankki samaa merkkiä, mutta kalliimman.

Joten kun me hankittiin sohva, niillä oli kuukauden kuluttua samanmerkkiset mutta kalliimmat nojatuolit, joissa oli mekanismi. Päällimateriaali oli samaa.

Kahvinkeitin meni heti vaihtoon, kun me hankittiin espressopannu.

Koska me harrastettiin melontaa, ne ostivat moottoriveneen puolikkaan. Tosin sen käyttö jäi vähälle, koska olisi pitänyt opetella vesiliikennesäännöt ja veneen käyttäminen. Kerran päätyivät ajelehtimaan ja heidät sieltä pelastettiin. Sen jälkeen yrittivät myydä veneosuuttaan meille. No ei kiinnostanut.

Heille materia oli tärkeää. Meille ei. Esimerkkejä olisi lisääkin, mutta antaa olla. Eniten heitä näytti ärsyttävän että emme kadehtineet heidän hankintojaan.

Saanko kysyä mistä kotoisin?

Itse en pysty olemaan vapaaehtoisesti sellaisten ihmisten kanssa joista aistin tuon kilpailuhengen. En yksinkertaisesti jaksa sellaista. Omassa suvussani on tuollainen perhe joka matkii meidän perhettä ihan kaikessa. Olenkin alkanut salaamaan kaikki meidän hankinnat ja suunnitelmat. Joillakin on vaan ns. otsaa. 🤦‍♀️

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, hyvä ystäväni on tällainen. Harmittaa ihan vietävästi. Hänen kanssaan on mukava viettää aikaa ja jutella kaikesta ja meillä on paljon yhteistä, näistä syistä olemmekin ystäviä, mutta auta armias jos vahingossa menen mainitsemaan jotain sairauksistani. Harvoin niistä puhun, koska en halua rasittaa ketään niillä (valitettavasti ahdistuneisuushäiriö ja masennus, puhuminen auttaisi) enkä halua olla sellainen alati valittava kaveri, mutta joskus on pakko saada purkaa. Ja tämä ystävä lähtee nokittamaan heti. Esimerkki miten keskustelu voisi mennä, M minä ja Y ystävä:

M: onpa ollut inhottava ahdistus tässä muutaman päivän

Y: joo siis mua on ahdistanut jo kaksi viikkoa ainakin, tällästä tää mun elämä ✌

M: höh, harmi että suakin. Toivottavasti menee molemmilla pian ohi, mulla on ollut kauheen huono olo tän takia, ei oikein ruoka maistu.

Y: siis joo, mä en oo syöny melkein mitään ja oksentanu pari kertaa ku ahdistaa nii paljon. Mut kyl tää tästä ✌

Kärjistin, mutta näin se aina menee.

Et taida paljon saada kuuntelevaa korvaa ystävältäsi sairauksiesi ym. suhteen? Itselläni on myös tämäntyyppisestä nokittelusta kokemusta, eikä tällaisilta kyllä kertakaikkiaan saa tukea silloin, kun sitä ehkä eniten tarvitsisi. 

Kärsin itse nimittäin aikanaan masennuksesta, ja tätähän oman elämäni nokittelijan mielestä ei ole olemassa. Tai on, sillä hänellä olisi itsellään ollut oikea syy masentua, koska hän on kärsinyt niin-ja-niin paljon - muttei masentunut, kun ei ollut aikaa/oli niin vahva/tai sitten muuten vain paljon parempi ihminen. 

Niin tuttua että alkoi naurattaa :D Ensin kaveri kysyy miten menee ja kun kertoo mitään hoidosta, sairaudesta tai kuulumisista saa tietää että hänelläpä on ollut niiiin rankkaa eikä ole koskaan tarvinnut apua, niin vahvana selviää kaikesta, mitä nyt on käyttäytynyt itsetuhoisesti, vain luuserit tarvitsee hoitoa mt-ongelmiin mut ei kato millään pahalla hei! Ja riittää että mainitsee yhdenkin negatiivisen jutun, kaiken sai käännettyä omaan paremmuuteensa.

Ja ne esimerkit joita on kertonut rankasta kiusaamisestaan lapsena kuulosti enemmän siltä mitä pidän lähes normaalina lasten välisenä töksäyttelynä. En tosiaan lähtenyt hänen kanssaan kilpailemaan kurjuudesta tai vähättelemään, mutta kun vertaa meidän taustoja ja sitä mikä hänet mursi ja teki sanojensa mukaan tunnekylmäksi, olen kestänyt todella paljon enemmän. Vieläkään en koe tarvetta haukkua muita vain ylentääkseni itseäni. Jos lähden ihmisiä paheksumaan syyt on aina minuun kohdistuneista ikävissä teoissa tai sanoissa, joita käsittelen itsekseni sillä tavoin, mutta en saa iloa ilkeilystä ilkeilyn vuoksi. Muiden elämät on heidän omiaan enkä jaksa mitenkään kevyesti tuomita ja ihmetellä sitä jos joku toimii "väärin".

Pätijöillä on tarve pönkittää omaa itseään ja elämää. Vertailu toisiin on heille jatkuva kierre, ja peilaavat siis itseään toisiin jatkuvasti. Eivät osaa antaa tilaa toisille, koska eivät osaa hyvksyä omaa keskeneräisyyttään, voitonhimo on heillä päällimmäinen tunne.

Pätiät ovat sisimmissän heikkoja ja riipuvaisia muista. Siksi pätijät eivät ärsytä minua, itse ajattelen että ovat huonoitsetuntoisia ja keskenkasvuisia.

Vahva ja itsellinen ihminen on tasapainossa itsensä ja muiden kanssa, sellainen ihminen antaa tilaa toisille ja toisten onnistumisille. Ei kilpaile toisia vastaan vaan itsensä kanssa, kannustaa ja tsemppaa itseään ja toisia.

Eräs ystäväni oli ennen tuollainen. Ykso esimerkki on se, kun haimme ammattikorkeakouluihin. Minä pääsin, hän ei ja päätyi amikseen. Välittömästi alkoi vähättely, ettei valitsemallani alalla muka ole töitä (vaikka minun korkeakoulustani valmistuvat kuulemma työllistyvät nopeimmin), mutta HÄN kyllä saa HETI valmistuttuaan töitä! No eipä saanut... Toinen nyt mieleen tuleva esimerkki on se, kun kerroin innoissani aloittavani autokoulun, kun oli tarpeeksi rahaa säästössä lopulta (olin tuolloin 19, hän 17). Hän alkoi selittää, että heti kun täyttää 18 isä maksaa hänen autokoulunsa ja ostaa hänelle auton. Hän on nyt 25, eikä ole vieläkään aloittanut autokoulua. Jossain vaiheessa hän lopetti tuon itsensä jalustalle nostamisen. Huomasi varmaan itsekin, ettei voi olla aina paras kaikessa.

Tuttu juttu