Entäs jos pikkulapsiaika ja perhe-elämä onkin ihanaa?

Aamen.

-toinen samanlainen

Täällä myös yksi! Rakastan aikaa kun lapset ovat vauvoja ja pieniä. Tosin rakastan myös olla noiden isojen kanssa, heidän kanssaan voi tehdä jo todella paljon. Meillä on kaksi isompaa ja nyt kesällä syntyy vauva. Meillä on lapsilla vain yhdet harrastukset, muuten käymme yhdessä metsäretkillä, hiihtämässä, luistelemassa, uimassa ym.

Ja lapset eivät ole hirveästi edes hoidossa missään, kerran kesässä ovat viikonloppuna olleet mummolassa, nyt isompina tosin ovat puhuneet, että haluavat sinne mennä taas ja se on ok. Meistäkin tämä lasten kanssa olo on ihan parasta, emme tehneet lapsia mummojen hoidettavaksi. Välillä on toki raskaampaa kun sattuu niitä omantahdon kokeiluvaiheita, mutta niistäkin selvitään!

Sama.

Aina saa lukea että perhe-elämä on sellaista tai tälläistä ja vaaditaan sitä ja tätä. Jokainen elää omanlaistaan elämää, turha ottaa itseensä muiden narinoita ja paheksuntaa. Prismassa ei ole pakko perheellisenkään käydä jos ei halua, tai sitten voi käydä, mutta se ei kerro elämästä muuta.

Pikkulapsiaika onkin kivaa. Se on helppoa. Sitten alkaa olla vaikeaa, kun lapset menevät kouluun.

No mutta sehän on <3 Minusta oli pääsääntöisesti ihanaa olla kotona. Ei tietenkään koko aikaa, mutta koska elämä olisi koko ajan helppoa ja ihanaa? 

Vierailija kirjoitti:

Nykyään tuntuu siltä että kaikki vain valittaa perhe-elämästä. Ja jos sanoo että pikkulapsiaika oli helppoa ja elämän parasta aikaa niin esittää jotain superäitiä ja valehtelee. Pitää olla "paska mutsi" ja niiiin väsynyt koko ajan.

Ymmärrän täysin että monilla on raskasta ja vaikeaa mutta eihän niin ole kaikilla.

Meillä on 2 rauhallista perustervettä lasta. Ikäeroa on 4 vuotta mikä osaltaan on helpottanut arkea. Parisuhde on kunnossa. Talous on kunnossa. Olemme perhekeskeisiä ihmisiä ja viihdymme kotona. Ikinä ei ole tarvinnut riidellä rahasta tai kotitöistä. Emme kuitenkaan elä missään paratiisissa mutta kaikki on erittäin ok.

Mies on hyvä aviomies ja hyvä isä joten äitinä en ole joutunut yksin hoitamaan arkea. En myöskään hössätä liikaa mistään. Meillä saa syödä sokeria ja tavallinen kotiruoka kelpaa mainiosti. Lasten harrastuksilla ei pädetä eikä elämää suoriteta hampaat irvessä. Toki meillä on tietyt rutiinit ja raamit minkä puitteissa toimitaan mutta joustoa löytyy tarvittaessa. Maalaisjärjellä pääsee jo pitkälle.

Me ainakin ihan omasta halustamme teimme lapset ja ei ollut koskaan mitään vaaleanpunaisia unelmia ja harhoja siitä mitä elämä lasten kanssa on. Oikeastaan odotin pahempaa eli kaikki olikin sitten helpompaa kuin luulin.

Olen ihan samaa mieltä! Olen nauttinut suuresti, vaikka tietty elämässä joitain vastoinkäymisiä on. Mutta ihan normaaleja. Mutta mielestäni tämä on ollut elämäni parasta ja onnellisisnta aikaa. Hiukan alkaa olla tosin haikeutta, kun lapsi on lukiossa. Mutta edelleen kotona on kivaa!

Se voi olla yhtä aikaa ihanaa ja raskasta. Parasta ja väsyttävintä aikaa elämässä.

Jos on monta pientä lasta, univelkaa saattaa tulla vuosien varrelta hurjasti, ja sen kanssa pitää elää. Samoin koko elämä pyörii jonkun vuoden ajan vaippojen, imetyksen ja puistoreissujen ympärillä, ja se voi ahdistaa.

Ja kokemuksesta voin kertoa, että kun se sitten on ohi, sitä muistelee kaiholla, parhaana aikana elämässä.

Minä menin nyt töihin kun lapsi täytti kolme. Nyt jo ikävä kiireettömiä aamuja kun heräiltiin yhdessä lapsen kanssa, puistoiluja ja päikkäreitä.

Minulle se olisi maanpäällinen helvetti. Muista en ole kiinnostunut.

Vierailija kirjoitti:

Minulle se olisi maanpäällinen helvetti. Muista en ole kiinnostunut.

Sama

AP:n kanssa samoilla linjoilla. Jotenkin vain tuntuu olevan muodikasta valittaa perhe-elämän raskaudesta, vaikka monessa tapauskessa se tehdään itse omien älyttömien vaatimusten kautta hyvin raskaaksi. 

Sehän on hienoa, jos kaikki asiat on hyvin.

Kun omat lapset olivat pieniä, niin minulla oli tosi rankkaa. Lapsia tuli kaksosraskauden myötä suunniteltua enemmän. Mukana tuli muutakin: sairaalakäyntejä, terapioita, allergioita jne. Olin todella väsynyt unenpuutteesta ja huolesta ensimmäiset vuodet. Onneksi silloin oli palsta. Oli edes joku paikka, johon sai purkaa tuntemuksiaan. Kotoa ei juurikaan päässyt mihinkään, kun lapset olivat allergioiden (joita ei oltu silloin tunnistettu) vuoksi jatkuvasti kipeänä.

Itseäni ällöttää, kun joku sanoo, että valitetaan, kun se on muodikasta. Ei todellakaan ollut muodikasta, vaan pahimmat päivät mentiin tunti kerrallaan. Seuraavaa päivää ei voinut eikä jaksanut ajatella, koska tavoite oli selviytyä yhdestä päivästä kerrallaan.

Kauheaa se olisi vaikka lapset olisivat kuinka helppoja.