Lue keskustelun säännöt.
En enää koskaan tule olemaan iloinen ja onnellinen.
07.01.2018 |
Oletko koskaan kokenut tai tuntemaan samaa? Ettet enää koskaan tule olemaan iloinen, saati onnellinen? Kaikki elämänilo on kadonnut ja rämmin vain juoksuhiekassa päivästä toiseen, jotka ovat aina samanlaisia. Ajantajukin on kadonnut. Millään ei ole mitään väliä. Mikään ei tunnu hyvältä, ja tuntuu siltä, ettei mikään enää koskaan tule tuntumaankaan. Ikinä.
Tätä on jatkunut nyt kuukausitolkulla. En ole koskaan ollut näin lähellä luovuttaa kokonaan ja antautua vaikka alkoholille tai ainakin täydelliselle eristäytymiselle ja vetäytymiselle koko maailmasta, joka ei anna enää mitään.
Kommentit (28)
Kaamosmasennus. Sama koettu kerran suunnilleen tähän aikaan vuodesta ja meni kesään mennessä ohi lähes huomaamatta ja "itsestään". Tsemppiä. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi jeesus mitä ruikutusta. Tulit tänne hakemaan vain huomiota.
Olet syvästi masentunut. On aika hakea apua.
Hyvähyvä. Ihan oikein sulle, paska.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En onneksi itse, mutta tyttärelläni todettiin muutama vuosi sitten keskivaikea masennus ja ahdistushäiriö. Sitä taistelua olen sydän vereslihalla seurannut ja yrittänyt tukea hänen toipumistaan.
Hae ap hyvä nyt apua, jos et ole jo hakenutkin. Sinulla on klassiset masennuksen oireet, ja hyötyisit terapiasta ja lääkityksestäkin suurella todennäköisyydellä.
Jos et ole vielä aiheeseen perehtynyt, lue täältä:
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Pages/default.aspx
Pääset prosessin alkuun varaamalla ajan omalääkärillesi terveysasemalla. Soita jo huomenna!
Varmaan kumminkin järjen tasolla ymmärrät, että se on sairaus, joka puhuu. Aivokemiat. Ei se oikeasti ole noin toivottomasti, masennuskausista pääsee yli kyllä, kunhan hakee apua ja hoitoa. Ota tuo nyt sairautena siinä missä vaikkapa nivelreuma tai psoriasis: hoitotasapainon saavuttaminen vie oman aikansa, mutta sairaus on hoidettavissa.
Nyt käyt hakemassa aitoa lonkeroa kaupasta ja huomenna käyt alkosta hakee tiukempaa.
2 viikon jälkeen alkaa helpottaa kun mieli turtuu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloita jokin harrastus. Ei ihme, että vituttaa, jos vaan jäät kotiin murehtimaan. Osta lenkkarit ja mene lenkille tai aloita vaikka bodaus.
Mulla on ollu koko viikon sama tunne. Tänään alkoi jotenkin helpottamaan, kun kuuntelin lohduttavaa ja iloista musiikkia. Päähän tuli siitä hyviä ajatuksia. Jotenkin pienetkin asiat voivat sen mielialan kohoamisen saada aikaan. Olen kuitenkin jo vuosia taistellut ollakseni onnellinen. Taistelu jatkuu vieläkin, mutta ehkä parempaan päin ollaan menossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksittelijöille: en oikeasti tiedä mistä tämä yhtäkkiä johtuu, koska mitään ei ole varsinaisesti sattunut. Tunnen oloni todella yksinäiseksi - seurassakin. Minulla ei ole kavereita, ainoastaan yksi ystävä joka ei asu edes samalla paikkakunnalla. Ei miestä eikä lapsia, ainoastaan juuri nyt surkeasti edistyvät opinnot ja kissa. En ole yleensä näin kärsinyt "yksinäisyydestä", vaan nyt sekin seikka tuntuu ylitsepääsemättömältä ongelmalta ja se painaa minua huomattavasti enemmän kuin mitä se on normaalisti painanut.
Vierailija kirjoitti:
Voi jeesus mitä ruikutusta. Tulit tänne hakemaan vain huomiota.
Tavallaan varmaan tulinkin. Ruikutus on kylläkin todellista ja aitoja tunteitani ja aito kuvaus jatkuvasta mielialastani. Halusin jakaa ja kysellä samalla, onko muut kokeneet samaa.
- Ap
Tuttua. Itsellä takana jo monta vuotta masennusta. Sitten mulla menikin aika hyvin suhteellisen pitkän aikaa. Rakastuin ja poikaystävä toi uutta valoa elämään, en enää ryöminyt niin syvällä siinä masennuksessa. Nyt olemme eroamassa ja sydämeni on aivan palasina. Pelottaa, miten minun nyt käy. Tiedän jo nyt varmaksi, että juuri tuo kuvailemasi olotila tulee ottamaan minusta taas vallan, ja kerkesin jo olla niin kiitollinen etten hetkeen tuntenut niin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En onneksi itse, mutta tyttärelläni todettiin muutama vuosi sitten keskivaikea masennus ja ahdistushäiriö. Sitä taistelua olen sydän vereslihalla seurannut ja yrittänyt tukea hänen toipumistaan.
Hae ap hyvä nyt apua, jos et ole jo hakenutkin. Sinulla on klassiset masennuksen oireet, ja hyötyisit terapiasta ja lääkityksestäkin suurella todennäköisyydellä.
Jos et ole vielä aiheeseen perehtynyt, lue täältä:
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Pages/default.aspx
Pääset prosessin alkuun varaamalla ajan omalääkärillesi terveysasemalla. Soita jo huomenna!
Varmaan kumminkin järjen tasolla ymmärrät, että se on sairaus, joka puhuu. Aivokemiat. Ei se oikeasti ole noin toivottomasti, masennuskausista pääsee yli kyllä, kunhan hakee apua ja hoitoa. Ota tuo nyt sairautena siinä missä vaikkapa nivelreuma tai psoriasis: hoitotasapainon saavuttaminen vie oman aikansa, mutta sairaus on hoidettavissa.
Et onneksi itse!? Mä olisin ainakin sata kertaa mieluummin toivoton, kuin että lapseni olisi. Ja siis itse olenkin, kauhulla odotan, joutuuko lapsi kärsimään samasta ja vaikka tuplaan kärsimykseni jos tietäisin, että hän sillä olisi onnellinen ja voisi hyvin. Ja masennus ei ole aivokemian syy, vaan ajatusten.
Tunnen täysin samoin ja olen tuntenut yli 20 vuotta. Kuolemaa odottaen ja toivoen. Terapiaa ja lääkkeitä olen saanut mutta mitään ne eivät muuttaneet. Asiasta en koskaan kuitenkaan ääneen kenellekään puhu, tämä on oma taakkani.
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/hae_neuvoja_ja_apua/Pages/def…
Tuolta voit etsiä oman alueesi mielenterveyspalveluja. Apua on saatavilla. Voit myös heti huomenna varata ajan oman terveyskeskuksesi lääkärille, joka voi tehdä lähetteen eteenpäin.
Mullakin on jäätävää yksinäisyyttä ap, vaikka olen äiti. Mietin juuri eilen, että oli jopa jotain hyvää omassa päivässä, mutta sen lisäksi olisin todella kaivannut ihmiskontaktia, ja vain tajusin, ettei mulla ole ketään, kehen siinä hetkessä ottaa yhteyttä. Ketään en tunne tältä paikkakunnalta, muutimme tänne kun lapset olivat pieniä, ja en halua tunteakaan, minulle on niin opetettu ajattelemaan (kotona), että olen inhottava ja ainoa, mitä minusta on tarjota muille on olla heille tukena, itse en saa vaatia tai haluta ystävyydeltä mitään. En siis jaksa sitä sitten. Kun ikään kuin aina pitää vain olla kohtelias, ei saa näyttää mitään todellista minää. Vaikka sillälaillahan se juuri erottuisi, kuia oikeasti minusta välittää ja minua vikoinenkikin kaipaa, ja kuka vain kaipaa "ihailijaa".
Kiitos, tyypit! Tiesinhän minä, etten taatusti ole tunteideni kanssa yksin, mutta on mukavaa että pari muutakin on päässyt tänne avautumaan. Tsemppiä teille.
Minäkin uskon - kuten jokunen muukin nyt tässä ketjussa - että kyse on nyt oikeasta masennuksesta, sillä selvää ja konkreettisempaa syytä tai aiheuttajaa en tälle keksi. Muuta kuin ne "aivokemiat". Että jostain muuten tuntemattomasta ja selittämättömistä syystä tunnen juuri näin juuri nyt.
Avun hakeminen on muuten yllättävän vaikeaa ihan jo ajatuksen tasolla. Kiitos vinkkauksista/tsemppauksista tosin, sillä mikäli kyse on ihan masennuksesta eli oikeasta sairaudesta, on se hoidettavissa pois, kuten joku sanoikin, ja se pitäisi nyt vaan takoa omaan päähän. Tänne on helpompi kirjoittaa kuin sanoa tunteet ääneen ollenkaan, ja vieläpä täysin vieraalle, joka on taatusti ammattinsa takia kuullut paljon pahempaakin. Itse pääsen sentään paikalle ja voi olla, että samaan aikaan joku toinen ei (sori kliseinen lässytys). Joka tapauksessa, vähättelen siis "oikeassa elämässä" omia tunteitani, vaikka oikeasti ne vievät kaiken ajan ja energian päivistäni viikosta toiseen siten, ettei elämäni tunnu tällaisenaan elämisen arvoiselta.
- Ap
Miksi ihmeessä noin ajattelet??