Lue keskustelun säännöt.
En enää koskaan tule olemaan iloinen ja onnellinen.
07.01.2018 |
Oletko koskaan kokenut tai tuntemaan samaa? Ettet enää koskaan tule olemaan iloinen, saati onnellinen? Kaikki elämänilo on kadonnut ja rämmin vain juoksuhiekassa päivästä toiseen, jotka ovat aina samanlaisia. Ajantajukin on kadonnut. Millään ei ole mitään väliä. Mikään ei tunnu hyvältä, ja tuntuu siltä, ettei mikään enää koskaan tule tuntumaankaan. Ikinä.
Tätä on jatkunut nyt kuukausitolkulla. En ole koskaan ollut näin lähellä luovuttaa kokonaan ja antautua vaikka alkoholille tai ainakin täydelliselle eristäytymiselle ja vetäytymiselle koko maailmasta, joka ei anna enää mitään.
Kommentit (28)
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on satoja tuhansia ihmisiä joilla on samat fiilikset, yleisimpiä syitä jäädä sairaseläkkeelle. Ihmiset syö masennuslääkkeitä aivan älyttömästi.
Sun pitää ap vaan iteki kokeilla lääkkeitä ja terapiaa jos satut pääsemään, ja jos kykenet toimimaan, niin mene jonnekin missä voit auttaa muita ihmisiä. Huomaat että alat pikkuhiljaa tuntea jotain kun teet toiselle palveluksen, ja huomaat senkin että toisilla ihmisillä on ihan oikeita huolia, suruja ja murheita, vakavia sairauksia ja kuolemaa. Nykypäivän ihminen on mestari säälimään itseään vaikka kaikki on periaatteessa hyvin.
Juuri tämän takia tuolla piilossa on tuhansia toimintakyvyttömiä masentuneita jotka eivät edes uskalla hakea apua, koska arvaavat että vastaanotto on se että maailmassa on ihmisiä, joilla on "ihan oikeita" ongelmia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on satoja tuhansia ihmisiä joilla on samat fiilikset, yleisimpiä syitä jäädä sairaseläkkeelle. Ihmiset syö masennuslääkkeitä aivan älyttömästi.
Sun pitää ap vaan iteki kokeilla lääkkeitä ja terapiaa jos satut pääsemään, ja jos kykenet toimimaan, niin mene jonnekin missä voit auttaa muita ihmisiä. Huomaat että alat pikkuhiljaa tuntea jotain kun teet toiselle palveluksen, ja huomaat senkin että toisilla ihmisillä on ihan oikeita huolia, suruja ja murheita, vakavia sairauksia ja kuolemaa. Nykypäivän ihminen on mestari säälimään itseään vaikka kaikki on periaatteessa hyvin.
Juuri tämän takia tuolla piilossa on tuhansia toimintakyvyttömiä masentuneita jotka eivät edes uskalla hakea apua, koska arvaavat että vastaanotto on se että maailmassa on ihmisiä, joilla on "ihan oikeita" ongelmia...
Jep, juuri näin. Lisäksi masentuneella harvemmin on energiaa auttaa muita - aika monet itse asiassa uhraavat juuri itsensä muiden hyväksi ja kuluttavat itsensä loppuun. Masentuneen pitää keskittyä itsensä auttamiseen, ei muiden!
Noin kerran vuodessa 3-4 kuukauden ajan tunnen juuri noin.
Samat fiilikset.
Olen käynyt lääkärillä, saanut lääkkeet ahdistukseen, en kuulema ole masentunut. Elämäni on pilalla, en koskaan tule olemaan onnellinen. Minun tapauksessani kyse ei ole pelkästä tunteesta, vaan sellaisten asioiden menetyksestä, joista en voi toipua. Olen käynyt puhumassakin, minulle sanottiin ettei minua voida auttaa.
Yritin itsemurhaa, jouduin joksikin aikaa osastolle. En ymmärrä miksi minun pitäisi elää elämää, jossa ei ole tarpeeksi hyviä asioita eikä mitään odotettavaa.
evvko, kuole sitten. Ei kukaan kuitenkaan sure
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun on hirveä olo, kamala mieli, täytyy vain yrittää käsittää että se olo on kuin musertava painepilvi. Elämä sen alla on aika ok. Painepilven painetta voi purkaa puhumalla (ystävät, terapia), lääkityksellä (kemia kohdalleen), ulkoilulla ja ravinnolla (kehoa tulee usein laiminlyötyä kun tuntuu muutenkin turhalta).
Pilveä ei tarvitse juosta karkuun, sen saa hälvenemään kun ottaa näitä pieniä askelia.
Valo on sinussa, vaikka nyt on harmaa ja musta olo. Se huono vointi on todellista, mutta ajatukset vääristyneitä. Kun ajatus näkee valoa, sitä alkaa taas avautua lämmölle ja väreille.
Kun helpottaa, kirjoita itsellesi tsemppikirje tai kuvaa video itsestäsi. Synkeät ajatukset voi palata myöhemmin, mutta kun jättää muiston hyvistä ajoista voi sen jopa uskoa että toivoa on aina.
Tuolta tuntuu koko ajan. Kun on keski-ikäinen nainen jolla on paljon vaativa työ sekä mies ja lapset. Lapset harrastavat lätkää ja jääkiekkoa, joka ilta on menoa. Töissä vaaditaan koko ajan enemmän ja enemmän, mikään tuntimäärä tai suorittaminen ei ole muutamaan vuoteen enää riittänyt, koko ajan pitäisi joustaa ja joustaa.... Kotona mies naputtaa kotitöistä että olen niin laiska kun koti ei ole tiptop niin kuin (eläkkeellä olevalla) anopilla.... vaan kun yhden nurkan olen siivonnut niin mies ja pojat ovat räjäytteet toisen nurkan. Kaikki kotityöt ovat minun vastuulle, mies hoitaa lapsien harrastuksia pääosin. Ystäviä on, mutta kukaan ei asu lähellä, harvakseltaan kun nähdään niin tuntuu että läheisiä ystäviä ei enää ole. Omat vanhemmat ovat kuolleet muutama vuosi sitten ja oma suku on pieni. Apua ei saa kuin anopilta, ottaa lapsia noin kahdesti vuodessa. Olen ihan loppu, voisin vain nukkua jos saisin. Tunnen itseni vanhaksi, väsyneeksi, tyhmäksi ja rumaksi, jonka elämästä ilo ja huumorintaju on täysin kadonnut. Pelottaa että koko loppuelämä on tässä, pelkkää oravanpyörässä juoksemista ja ympäröivistä vaatimuksista selviämistä.
Suomessa on satoja tuhansia ihmisiä joilla on samat fiilikset, yleisimpiä syitä jäädä sairaseläkkeelle. Ihmiset syö masennuslääkkeitä aivan älyttömästi.
Sun pitää ap vaan iteki kokeilla lääkkeitä ja terapiaa jos satut pääsemään, ja jos kykenet toimimaan, niin mene jonnekin missä voit auttaa muita ihmisiä. Huomaat että alat pikkuhiljaa tuntea jotain kun teet toiselle palveluksen, ja huomaat senkin että toisilla ihmisillä on ihan oikeita huolia, suruja ja murheita, vakavia sairauksia ja kuolemaa. Nykypäivän ihminen on mestari säälimään itseään vaikka kaikki on periaatteessa hyvin.