Lue keskustelun säännöt.
Vanhempani ovat vasta nyt huomanneet että olenkin heille tärkeä...
12.04.2006 |
Koko lapsuuteni sain kokea kuinka huono olin, enkä koskaan ollut vanhempieni mieleen. Minua haukuttiin ja ainoa asia mitä lapsuudestani minulle jäi oli huono itsetunto.
No nyt olen itse saanut ihanan miehen ja kaksi lasta. Vanhenpani yrittää olla elämässämme mukana, käyvät meillä ja haluavat meidän käyvän siellä. Mutta kun tämä ei ole minulle enään niin tärkeätä. Sitä kotia jonne he pyytävät en ole koskaan pitänyt kotina... ainoastaan se on ollu paikka jossa on ollut pakko asua, kunnes 16-vuotiaana muutin pois. Tämä nykyinen perhe on minulle todella tärkeä. Koska en tunne vanhempiani kohtaan mitään, mietin usein miksi he nyt haluavat pitää yhteyttä koska ennen en ollut niin tärkeä.
Kommentit (3)
Mutta samanlaiset kuviot täälläkin... Omien lasteni syntymään saakka olin vanhemmilleni pelkkä riesa. Nyt kun on omia lapsia olenkin " rakas tyttäremme" ja kaikkea muuta imelää. Vaikea suhtautua, en haluaisi olla heidän kanssaan missään tekemisissä, mutta lasteni takia olen (haluan kuitenkin heidän oppivan tuntemaan isovanhempansa). Minua ahdistaa, koska en tunne omia vanhempiani kohtaan yhtään mitään. Siis ei mitään tunteita, he voisivat olla se mummo ja pappa edelläni kassajonossa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäkin on vaan puhtaasti välinpitämätön niin kuin aina, mutta toimeen tullaan paremmin kuin ennen. Siihen se sitten jääkin. Rakastan omaa perhettäni ja lapsiani aivan hirveästi, mutta omat vanhemmat ei merkitse mitään. Oikeastaan sitä enemmänkin odottaa että kupsahtaisivat, koska mulla olis kyllä perinnölle käyttöä.
....minulla myös tausta jossa kaikki tekemäni, esim. kotityöt, ruoanlaitto, monen siskon hoitaminen ja muonittaminen päivittäin ei saanut aikaan muuta kuin mieletöntä huutoa siitä kuinka huonosti olen kaiken tehnyt eikä minusta ole mihinkään, nyrkki senkin viuhui ja aina sai pelätä äidin kotiintuloa (äidin mielipide). Yritin samassa käydä lukiota ja lukea syventäviä kursseja kaikista mahdl. aineista, olisi sekin hiukan vaatinut aikaa, mutta kuin ihmeen kaupalla sain lukion läpi oikein hyvillä arvosanoilla vaikka luettua tuli kyllä todella vähän.
Kun muutin kotia mahd. pian opiskellessani yliopistolla, oli vanhempieni suhtautuminen minuun yhtäkkiä muuttunut täysin. Olimme tasavertaisia, vaikka inulle se oli aika vaikea yhtäkkiä tajuta. Haluaisivat olla tekemisissä perheeni kanssa, se on ihan OK, mutta en voi olla miettimättä ja ihmettelemättä tuota lapsuudenkodin itsetunnon lattianrakoon rynttäämistä.
Tsemppiä vain meille, ei kai niitä menneitä aikoja liikoja kannata miettiä, vaikka välillä kovastikin ihmetyttää....