Oletko menettänyt opiskeluaikaiset ystäväsi, kun elämäsi ei olekaan kulkenut myöhemmin samaa rataa kuin heidän?

Nosto.

No on ne opiskeluaikaiset ystävät enimmäkseen jääneet, koska asumme kaukana toisistamme ja elämä on kuljettanut ihan eri suuntaan. Ei kyse ole halvksunnasta tms., vaan vuosien aiheuttamasta vieraantumisesta.

Muutaman läheisen ystävän kanssa on jäähtynyt välit. Itse elän aika epäsovinnaista elämää, emme hanki mieheni kanssa lapsia tai mene naimisiin, emme hanki omaa asuntoa tai säästä asuntolainaa varten. Ei ole mitään tarvetta edetä työelämässä mihinkään. Haaveissa on ulkomaat, vapaaehtois/hyväntekeväisyystyöt. Eletään hetkessä.

Ollaan kohta kolmekymppisiä joten monella lukioaikaisella kaverilla on hirveä boosti päällä kun pitää saavuttaa niitä "asetettuja tavotteita" ennen tuota maagista rajaa. Pitäisi olla jo paremmassa asemassa työpaikalla, saada palkankorotus, on hankittu isot asuntolainat ja autolaina siihen kylkeen, on löydetty se mies jonka kanssa menty juhannuksena kihloihin ja siitä vuoden päästä naimisiin, yksi lapsi pitää olla ennen kolmeakymppiä, mieluiten kaksi, ikäeroa ei saa olla liikaa. Kaikki suunnitellaan tarkasti. Kämppä on valkoinen ja hopealla kuorrutettu. Jatkuvasti pitää olla kiire. Muuten et elä.

Kyse on siis yksinkertaisesti siitä vanhasta eli ollaan kasvettu vuosien varrella ihan erilaisiksi ihmisiksi. Lukiossa saattoi olla vielä samoja arvoja tai niillä ei ollut niin väliä kun kaikki oli keskenkasvuisia kusipäitä. Nyt meillä ei ole yksinkertaisesti mitään puhuttavaa ja elämäntyylimme ovat niin poikkeavia että ihan turha siinä on vanhoja suhteita lämmitellä kun elämässä on ihmisiä joiden kanssa voi jakaa samanlaisen elämäntyylin.

Eiköhän se ole aika luonnollista, että ystäväpiiri muodostuu ja elää ajassa. Ei se että on opiskeltu tai käytä inttiä samaan aikaan tarkoita, että vielä vuosien päästäkin pitäisi olla ystäviä. Aika aikaa kutakin.

Joooo viina vei kaveruuden lukioaikana toisten juomisen takia. Ja nyt siellä joku av-sönköttäjä kehittelee vastausta ''Ei muiden juomiset kuulu sinulle!!'' 

Minä sanon - älkää vinkuko paskaa, minä en ala katsomaan alkoholistien kohtelua.

Lukiossa oltiin parhaat ystävät. Kaveri (koko ikänsä asunut maalla perähikiällä maatilalla) muutti Helsinkiin. Vuodessa hänesti tuli niin timanttisen kova kaupunkilainen, että piti erikseen mainita minulle kun tulin vierailulle että otanhan siistit ja hienot vaatteet mukaan jos lähdemme illalla ulos. Helsingissä kun kuulemma pukeudutaan vähän edustavammin ja olisi noloa jos näyttäisin liian maalaiselta. Jäi viimeiseksi reissuksi. 

Osa on jäänyt, mutta ei noista syistä. Olen aina ollut töissä ja terveenä. Kaikille ihmisille ei vain riitä aikaa.

Suurin osa lopetti yhteydenpidon kun sairastuin.

Vähän sama kuin kolmosella (3).

Meillä oli iso ja tiivis kaveriporukka yläasteella ja lukiossa. Minä olen se taivaanrannan maalari, en jaksa stressata oikein mistään, en ole korkeakoulutettu vaan tehnyt monia erilaisia hommia ja kolunnut ulkomailla reppu selässä. Avoliitossa asun ja vapaaehtoisesti lapseton, reilu kolmekymppinen. Tulevaisuudelta toivon terveyttä, mahdollisuutta matkustaa ja tehdä kivoja hommia. 

Entinen kaveriporukkani asuu suurimmaksi osaksi edelleen kotipaikkakunnallamme joka on sellainen jumalan hylkäämä pikkupläntti, yksi kauppa ja ABC. Lapsia on 2-4 jokaisella. Elämä pyörii sitä pientä piiriä mitä se nyt tuollaisella paikkakunnalla tekee. Kaikki tietää toistensa asiat ja niistä jauhetaan sitten Facebookissa kuin pahaiset teini-ikäiset. 

Itseäni ahdistaa pelkkä ajatus siitä, että elämäni olisi niin pientä. Maailmaa näkisi kerran vuodessa kun käydään Espanjassa viikon verran ja sekin vietettäisiin jossain suomihotellissa ja suomibaarissa. 

Hassuinta on se, että nämä ihmiset säälivät minua. Joku oli törmännyt äitiini ja sanonut, että harmi kun se *** on niin tuuliajolla. Onneksi äiti oli osannut nauraa päin naamaa. 

Mutta joo, ei ole paljon puhuttavaa heidän kanssaan. Harmi sinänsä. Olisi ollut kiva säilyttää noilta ajoilta edes yksi ystävä jonka kanssa olisi oikeasti kiva nähdä vaikka pari kertaa vuodessa, muistella menneitä jne.

On jäänyt. Olen itse lapseton enkä jaksa vanhojen kavereiden nykysiä vauva-juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Vähän sama kuin kolmosella (3).

Meillä oli iso ja tiivis kaveriporukka yläasteella ja lukiossa. Minä olen se taivaanrannan maalari, en jaksa stressata oikein mistään, en ole korkeakoulutettu vaan tehnyt monia erilaisia hommia ja kolunnut ulkomailla reppu selässä. Avoliitossa asun ja vapaaehtoisesti lapseton, reilu kolmekymppinen. Tulevaisuudelta toivon terveyttä, mahdollisuutta matkustaa ja tehdä kivoja hommia. 

Entinen kaveriporukkani asuu suurimmaksi osaksi edelleen kotipaikkakunnallamme joka on sellainen jumalan hylkäämä pikkupläntti, yksi kauppa ja ABC. Lapsia on 2-4 jokaisella. Elämä pyörii sitä pientä piiriä mitä se nyt tuollaisella paikkakunnalla tekee. Kaikki tietää toistensa asiat ja niistä jauhetaan sitten Facebookissa kuin pahaiset teini-ikäiset. 

Itseäni ahdistaa pelkkä ajatus siitä, että elämäni olisi niin pientä. Maailmaa näkisi kerran vuodessa kun käydään Espanjassa viikon verran ja sekin vietettäisiin jossain suomihotellissa ja suomibaarissa. 

Hassuinta on se, että nämä ihmiset säälivät minua. Joku oli törmännyt äitiini ja sanonut, että harmi kun se *** on niin tuuliajolla. Onneksi äiti oli osannut nauraa päin naamaa. 

Mutta joo, ei ole paljon puhuttavaa heidän kanssaan. Harmi sinänsä. Olisi ollut kiva säilyttää noilta ajoilta edes yksi ystävä jonka kanssa olisi oikeasti kiva nähdä vaikka pari kertaa vuodessa, muistella menneitä jne.

Hupaisaa, sinä pidät hassuna lapsuudenkavereittesi säälittelyä, ja kumminkin harrastat täsmälleen samaa ylemmyydentuntoista säälittelyä itse. Ahdistavaa ja pientä, niillähän sinä luonnehdit heidän elämäänsä.

Todellakin hyvä, että ette ole tekemisissä enää. Ette kukaan kuulostaa kovin mukavilta ja avarakatseisilta.

Ei oikeastaan mistään noista syistä, vaan meillä ei ehkä sitten lopulta ollut opiskelun lisäksi mitään erityisempää yhteistä. 

Vierailija kirjoitti:

Lukiossa oltiin parhaat ystävät. Kaveri (koko ikänsä asunut maalla perähikiällä maatilalla) muutti Helsinkiin. Vuodessa hänesti tuli niin timanttisen kova kaupunkilainen, että piti erikseen mainita minulle kun tulin vierailulle että otanhan siistit ja hienot vaatteet mukaan jos lähdemme illalla ulos. Helsingissä kun kuulemma pukeudutaan vähän edustavammin ja olisi noloa jos näyttäisin liian maalaiselta. Jäi viimeiseksi reissuksi. 

Ihan asiallinen huomautus. Pikkukylissä mennään usein ulos olohousuissa ja reinoissa. Ehkä olet yksi tällainen henkilö?

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa lopetti yhteydenpidon kun sairastuin.

Sama. Sairastumisen takia katkesi yhteydet kaikkiin ystäviin. Nyt on jo niin monta vuotta kulunut, muiden elämä mennyt eteenpäin ja itse taas edelleen yritän koota itseäni kokoon, että mitään yhdistävää tekijää ei enää ole. 

Ei mulla ole ollut syytä  olla tekemisissä niiden kanssa koska en ollut opiskeluaikanakaan kuin pakosta. En koe menettäneeni mitään.

En puhuisi menettämisestä mutta olemme kyllä ajautuneet erillemme. Olen sen verran eriluonteinen kuin useimmat muut opiskelukaverini, joten kun yhteinen nimittäjä (=saman alan opiskelu) hävisi yhtälöstä, en enää päässyt heidän kanssaan oikein samalle aaltopituudelle. Toisaalta en hirveästi murehdi asiaa, sillä olen aika lailla oman tien kulkija enkä aina edes jaksa hyvin tiiviitä ystävyyssuhteita. Lisäksi mistäs sen tietää, vaikka joskus lähentyisinkin jonkun heistä kanssa uudelleen. Kyllähän ihmiset monesti muuttuvat iän ja elämäntilanteiden tms. myötä.

Minulla oli oikein hauska opiskelukaveri jonka kanssa nykyään arvot on niin erilaiset, etten enää halua tavata usein. Hän on uraihminen ja puhuu vain töistä. Kyselee liian tarkkaan minun työkuvioistani, mikä on ollut kiusallista kun olen ollut lasten kanssa kotona tai työttömänä. Minäkin tykkään työstäni, mutta haluaisin vaihtaa muitakin kuulumisia.

Tarkoitin yksinäisyyttä. Yhteiskunnallisen aseman vaikutusta yksinäisyyteen.

Opiskeluaikana ihmisen status on suurin piirtein niin kuin muillakin samanikäisillä, vaikka perhetausta olisi kuinka köyhä tahansa. Opiskeleminen antaa tietyn statuksen, ja siinä elämänvaiheessa voi siksi hyvinkin olla ystäviä.

Yksilön status yhteiskunnassa on voimakkaasti kytköksissä yksinäisyyteen. Henkilöillä, joilla on korkea yhteiskunnallinen status, yksinäisyys on harvinaista. Ihmisten, joiden yhteiskunnallinen status on alhainen, yksinäisyys on monin verroin yleisempää. Leipäjonojen asiakkaiden tai terveysneuvontapisteissä käyvien narkomaanien yksinäisyys on jopa viisinkertaisesti korkeampaa kuin väestössä yleensä. Kaikkein yksinäisimpiä ovat asunnottomat alkoholistit.

Opiskeluajan jälkeen moni menee töihin ja perustaa perheen. Osa ei pääse kiinni tuohon keskiluokkaiseen elämänrytmiin vaan putoaa. Minua kiinnostaisi kuulla omakohtaisia kokemuksia siitä, miten ystävät mahdollisesti ovat kadonneet. AP