Sinä, jonka kotona ei puhuttu paljon tunteista tai saanut osaksesi empatiaa. Millainen sinusta kasvoi aikuisena?
Kommentit (42)
Tunteeton en ole, toisinaan liiankin helläsydäminen. Mun on helppo auttaa muita, mutta avun pyytäminen on melkein ylivoimaista, itkuni itken yksin (olen oppinut, että lohdutusta ei tipu), kuori on aika kova, en tykkää, että ihmiset näkevät mut heikkona.
Vierailija kirjoitti:
Tunteeton en ole, toisinaan liiankin helläsydäminen. Mun on helppo auttaa muita, mutta avun pyytäminen on melkein ylivoimaista, itkuni itken yksin (olen oppinut, että lohdutusta ei tipu), kuori on aika kova, en tykkää, että ihmiset näkevät mut heikkona.
Kuin minun näppikseltäni.
Yliherkkä, vetäytyvä, ylikriittinen itseäni ja toisia kohtaan, epäluuloinen, yksinäinen susi ja tunteellinen siili. Mutta edellisestä poiketen alisuorittaja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunteeton en ole, toisinaan liiankin helläsydäminen. Mun on helppo auttaa muita, mutta avun pyytäminen on melkein ylivoimaista, itkuni itken yksin (olen oppinut, että lohdutusta ei tipu), kuori on aika kova, en tykkää, että ihmiset näkevät mut heikkona.
Kuin minun näppikseltäni.
Sama täällä. Autan mielelläni muita. Avun pyytäminen on suorastaan vastenmielistä ja aiheuttaa suurta ahdistusta. Ikää on 67-vuotta, joten aika ei ole haavojani parantanut. Tiedän kyllä syyn, miksi olen tämmöinen. En vaan ole koskaan yrityksistäni huolimatta päässyt tasapainoon.
Vierailija kirjoitti:
Masentunut ja itsetuhoinen ylisuorittaja
Minusta masentunut ja itsetuhoinen alisuoriutuja.
Ylitunteellinen, yliempaattinen ja helvetin ujo. En pysty puhumaan omista tunteistani itkemättä, joten olen hyvin hiljainen ja pyrin esimerkiksi näyttämään kiintymykseni ennemmin teoilla kuin sanoilla.
Niin ja tosiaan:
Vierailija kirjoitti:
Masentunut ja itsetuhoinen ylisuorittaja
Olen aina ollut perheeni herkkänahkaisin ja itkupilli. Tätä ei kuitenkaan katsottu hyvällä, joten näin aikuisiälläkin aina kun alkaa itkettää, on päällimmäisin tunteeni häpeä. Yritän pidätellä itkua viimeiseen asti, tosin avopuolisoni on ollut niin ok asian kanssa, että yritän päästä häpeilystä eroon ja itkeä jos itkettää. Vettähän se vain on.
Olen hyvin ratkaisukeskeinen, koska meillä ei olla keskitytty itse tunteeseen, vaan siihen, mitä tilanteelle voisi tehdä. En yleensä halua puhua huolistani vanhemmilleni, koska he ehdottavat myös vain ratkaisuja, mutta itse kaipaisin lohdutusta.
Meillä ei myöskään ole halailtu erityisemmin koskaan. Liitän halaamisen aina romanttiseen rakkauteen, onnentoivotuksiin, jälleennäkemiseen pitkän ajan jälkeen tai tilanteeseen, jossa toinen itkee. Muussa tapauksessa halailu tuntuu minulle hyvin oudolta, esim. ystävien kesken muuten vaan tai aina nähdessä (jos nähdään usein).
Myös kehut ovat vähän vieraampia, joten en osaa ottaa niitä aina hyvin vastaan. Nyt olen oppinut vastaamaan niihin vain "kiitos", enkä ala vähätellä itseäni.
Vierailija kirjoitti:
Yliherkkä, vetäytyvä, ylikriittinen itseäni ja toisia kohtaan, epäluuloinen, yksinäinen susi ja tunteellinen siili. Mutta edellisestä poiketen alisuorittaja.
Täällä toinen. Lapsuus oli pelkkää haukkumista, alistamista, nöyryyttämistä ja pahempaakin. Terapiassa käyn vieläkin, mutta en usko koskaan oppivani pitämään itsestäni. Vihaan kyllä itseäni pienimmästäkin syystä.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Välillä masennuskausia jolloin mm. itken ja tarvitsen läheisyyttä / haluan vain olla yksin. Ja välillä maniaa, jolloin en pysy paikallani vaan teen esimerkiksi suuria päätöksiä miettimättä sen kummemmin vaikutuksia.
Kumppania tai muitakaan pitkiä ystävyyssuhteita todella vaikea löytää, nopeasti muuttuvien mielialojen takia ja siksikin kun en edes itse aina voi luottaa itseeni saatikka sitten muihin.
Vierailija kirjoitti:
Tunteeton en ole, toisinaan liiankin helläsydäminen. Mun on helppo auttaa muita, mutta avun pyytäminen on melkein ylivoimaista, itkuni itken yksin (olen oppinut, että lohdutusta ei tipu), kuori on aika kova, en tykkää, että ihmiset näkevät mut heikkona.
Juuri kuin mun vaikean lapsuuden kokema ystävä
Suorittava ja vastuunkantaja. Jopa nykyäänkin minun täytyisi kantaa vastuu siskosta ja veljestä. Ainoa mikä tulee itselle mieleen että harkitsen omia lapsia. Lisäksi olen ehkä aika ylisuorittaja joskus. Herkkä ja tunteellinen sekä jos saa huomiota niin on se outoa. Lapsuudessa sitä en juuri saanut kuin tekemällä suuria asioita. Minusta todella huono juttu näin vanhempana ja joskus se tuottaa myös masentuneisuutta jos ei saa aikaan jotain isoja asioita.
Tunteellisuus on kylläkin synnynnäinen luonteenpiirre, ei kaikkien tarvitse olla yhtä herkkiä kuin eräät ovat. Se on kiva, että on rikkautta.
Mutta ehkä puhut nyt jostain ääritapauksista..?
Yliempaattinen enkä erota k..ipäitä niistä joiden kanssa kannattaa viettää aikaa. Eli elämässäni on ollut liikaa huonoja ihmisiä. Hirveä tarve olla avuksi ja saan paljon iloa siitä että voin auttaa ja tunnen itseni tarpeelliseksi. Herkkä. Rakkauden etsijä.
Mies.
Ei mikään selkärangaton tunteileva neiti vaan mies. Ei tarvinnut kuunnella empatialässytystä, sain onnekseni kasvaa terveellisemmässä kasvuympäristössä kuin millenniaalit. Lapset tulee kasvattaa tähän maailmaan eikä mihinkään idealistin höttökuplaan, jossa kaikki on tasa-arvoisia ja jokainen on hyvä sellaisena kuin on. Ei ole ihme, että mielenterveysongelmat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti kun ihmiset on lapsesta asti kasvatettu tuijottamaan vaan omaa napaa - "empatian" nimissä.
Rauhallinen, tasainen, asiallinen. En draamaile enkä tunteile. En myöskään pidä erityisesti kosketuksesta, en halaile mielelläni, ja vieraita en ollenkaan. En tosin tiedä johtuuko tuo mitenkään lapsuuskodistani, vai onko se vain oma luonteeni.
Hyvällä tavalla herkkä ja empaattinen. Olen tehnyt paljon töitä ollaksi erilainen kuin vanhempani ja hyvä niin! Nykyään olen menestynyt aika monella elämän osa-alueella ja osaan käsitellä tunteitani rakentavasti ja osaan olla hyvä ystävä, äiti lapsilleni ja kumppani miehelleni. Mutta töitä se on vaatinut! Olen ylpeä siitä että minusta tuli reilu ihminen vanhemmistani huolimatta. Mutta ymmärrän, että on ollut monissa eri elämän nivelkohdissa ollut myös paljon tuurista ja älystä kiinni, että näin kävi. Sanon älyn, koska sen entinen terapeutti mainitsi kerran, että selkeästi se on ollut minulla se kanava, jolla olen päässyt asioista yli ja eteenpäin. Empaattisuutta ja hyvyyttä voi myös oppia sekä muitakin mielentaitoja.
Meillä ei puhuttu tunteista eikä myöskään näytetty niitä, ei varsinkaan kiintymystä, hellyyttä ja yleensäkin positiivisuutta ilmaisevia. Negatiivisia tunteita ja ilmauksia jonkin verran viljeltiin, kuten että joku asia inhottaa tai joku on typerä jne. Heikko ei saanut olla. Äiti varsinkaan ei sietänyt heikkoutta, hän ei pystynyt käsittelemään tunteita ylipäänsä, vaan hän suuttui, jos joku esim. herkistyi jostain asiasta.
Minusta kasvoi hyvin kaksijakoinen persoona: ulos päin olen ollut vahvan muurin suojassa enkä ole pystynyt näyttämään tunteitani. Kuitenkin sisältä olen aina ollut hyvin herkkä ja ujo, mutta kaikki tuo oli piilotettava sinne muurin taakse. Onneksi sentään on elämän varrella löytynyt niitäkin ihmisiä, jotka ovat osanneet katsoa muurin yli tai läpi, mutta jotkut ovat aina pitäneet kovana.
Kerronpa esimerkin: Joskus töissä keskusteltiin kotieläimistä ja siitä, onko kissa- vai koiraihmisiä. Minä en ole oikein kumpaakaan, mutta kerroin sitten, että on olemassa yksi koirarotu, joka puhuttelee minua erityisesti. Siihen yksi kollega, vieläpä psykologiaa opiskellut, tokaisi, että onhan sinussakin näköjään edes yksi pehmeä paikka. Se loukkasi aikalailla. Jos sen olisi sanonut joku ihmismieltä tuntematon, en olisi niin välittänyt, mutta että jonkinlainen asiantuntija sanoi sen, tuntuu se vielä vuosienkin jälkeen pahalta. Harva päästelee suustaan noin suoria arvioita ihmisestä, jota ei edes kunnolla tunne.
Tuli mieleen kolme henkilöä, joiden kanssa olin tekemisissä joskus. Epäilen, että kaikilla heillä oli jotenkin tunneköyhä lapsuus.
Yksi oli suorittava, tosikkomainen vastuunkantaja. Otti vastuuta silloinkin, kun ei olisi tarvinnut eikä kukaan sitä häneltä odottanut. Välillä hän selvästi tympääntyi vastuunkantajan rooliin (jonka hän oli itse omaksunut), murjotti ja piti mykkäkoulua, toisaalta saattoi juoda liikaa ja haastaa riitaa. Sittemmin hän on kuollut, tietääkseni onnettomuudessa. Ilmeisesti hän tarvitsi riskialttiin harrastuksen tosikkomaisen suorittamisensa vastapainoksi.
Toinen on viinaan menevä, räjähtelevä alisuorittaja. Joutui vaikeuksiin lain kanssa.
Kolmas on omituinen. Ihmissuhteissa hän on sellainen, joka tulee välillä lähelle ja välillä vetäytyy. Välillä on ylitunteellinen ja toisinaan taas tekee katoamistemppuja. Ilmaisee itseään kierrellen ja kaarrellen, myös huumorinsa on omalaatuista eikä aina muiden mielestä kovin hauskaa. Kokee olevansa satutettu ja pettynyt rakkaudessa. Toisinaan hän tuntuu käsittävän omat vikansa mutta ei oikein tunnu tajuavan sitä, että hän on pohjimmiltaan melko ärsyttävä eikä kukaan oikein jaksa häntä.
Miehiä siis nämä kaikki.
Meillä ei kotona puhuttu tunteista, mutta empatiaa sain kyllä osakseni, en sitäkään sanallisesti alleviivaten. Minusta kasvoi mielestäni ihan tavallinen ihminen. Sellaisia mielestäni olivat vanhempanikin. En suoraan sanoen ymmärrä, miksi niitä tunteita tarvitsee erikseen vatkata ja että muuten olisi jotenkin tunteeton. Koen paljon tunteita, mutta minulla ei ole tarvetta hokea "voi kun tulin surulliseksi tänään kun...". Olen mielestäni aika herkkäkin ihminen ja oma tuntumani on, että nämä tunteistaan puhuvat ihmiset eivät välttämättä ole yhtään sen tasapainoisempia, lämpimämpiä tms. ihmisiä kuin tunteistaan hiljaa olevat. Empatiaa voi osoittaa myös teoilla. En toki paheksu tunteista puhuviakaan, mutta mikään normi sen ei pitäisi olla - meitä saisi ihan käytännössäkin olla monenlaisia ihmisiä.
Masentunut ja itsetuhoinen ylisuorittaja