ongelmavanhemmat

En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Ongelmia äidin kanssa ollut jo monta vuotta. Haluaisin suuresti tietää onko ongelma minussa, vai äidissäni. Olenko minä vain vainoharhainen, vai onko oikeasti kyse jostain vakavemmasta?

Äitini on pienestä asti tehnyt kaikkensa jotta minulla olisi hyvä olla, mutta saavuttaessani murrosiän kaikki muuttui. Kirjaimellisesti, kaikki.

Hänelle oli älyttömän vaikea käsittää esimerkiksi murrosiän aiheuttamat mielialavaihtelut. Sain murrosiän alussa kuulla jatkuvasti, ''Miten susta on tullut tuollainen? Mitä minä olen tehnyt väärin? En minä sinua tuollaiseksi kasvattanut. Olit pienempänä paljon kohteliaampi.''. Olen monet kerrat yrittänyt selittää, että en oikeastaan osaa hillitä itseäni, kun sellainen fiilis sattuu päälle. Hän ei vieläkään ymmärrä, miksi minulla on huonoja päiviä, kun hänellä ei kuulemma ole. Tietysti on.

Hänellä on tapana haukkua muita ihmisiä minulle. Se itsessään saa päiväni pilattua, ja se aiheuttaa tiuskimisen, johon usein syyllistyn. Eräs haukkumisen kohde sattuu olemaan oma mummoni. Mummoni on myös harvinaisen negatiivinen persoona. Olin kerran värjännyt hiukseni (hieman punertavammaksi) ja hän valitti pilanneeni hiukseni. Äitini ei pitänyt siitä, ja nykyään hän kiinnittää huomiota jokaiseen virheeseen minkä mummossani huomaa, ja siitä raportoi minulle, olevinaan paljon parempi ihminen. Hän ei itse nää, että hän on aivan samanlainen, kuin mummoni.

Riitelemme usein. Päivittäin. Jos en sovi riitaa, en pääse ulos missä voisin selvittää ajatuksiani. Minä olen aina se, jonka täytyy pyytää anteeksi. Aihe on itselleni erittäin arka, enkä pysty äidilleni tästä puhumaan. Oikeastaan, nykyään en pysty puhumaan hänelle yhtään mistään. Hän syyttää minua ongelmistani, jotka hän on itse aiheuttanut.

Itsetuhoisuus, epävarmuus. Jokapäiväiset ongelmani. Minulla oli tuossa syyskuun alussa paniikkikohtauksia, joiden takia jouduin käymään psykologilla, johon äitini tuli mukaan. Paniikkikohtauksiani haluttiin tutkia, ja minut lähetettiin labraan. Labrassa äitini huomasi viiltelyjälkiäni. Hän raivostui. Kyse ei tuntunut olevan huolesta, vaan siitä, että minua tullaan pitämään idioottina. Äitini muunmuassa huusi autossa labrasta poistuessamme, ''Kai sinä ymmärrät kuinka idioottimaista on ALENTUA viiltelemään?''. Itkin ja selitin, että minulla oli vain huono olla paniikkikohtausten takia. En sietänyt äitiäni, ja siksi en kertonutkaan oikeaa syytä, enkä sitä faktaa, ettei tämä todellakaan ollut ensimmäinen kerta. Psykologille jouduimme toistekin, kun äiti halusi hänen kanssaan viiltelystäni keskustella. Siellä hän vaikutti todella empaattiselta, ja vakuutti psykologille olleensa empaattinen, ja ymmärtänyt tarvitsevani hoitoa. Ei. Tätä hän ei ollut.

Myöhemmin syyskuussa, tulin kaapista panseksuaalina. Olin odottanut parisen vuotta oikeaa hetkeä, ja nyt tuntui siltä. Äitini lähti samantien töistä, ja kertoi ettei pystynyt keskittymään. Itkin onnesta, koska olin kerännyt rohkeutta niinkin paljon kertoakseni painajaisäidilleni panseksuaalisuudestani.
Hän kertoi, että voin lakata olemasta ahdistunut. Hän hyväksyisi minut. Mutta tietysti, 150% heterona hän tokaisi ''Muista että tuo voi vielä muuttua. Muutaman vuoden päästä voit olla aivan varma olevasi hetero.''. Onhan se totta, mutta omaan korvaani tuo kuulosti aivan siltä, että hän olisi sanonut ''Kyllä se siitä vielä muuttuu''. Hän pitää ainoastaan mahdollisena, että pitäisin pojista. Siksi hän intoili kaikille ystävilleen ensimmäisestä poikaystävästäni, ja ensimmäiselleni tyttöihastukselleni hän vain nauroi. Ei siinä mitään.

(teksti on kuulemma liian pitkä, jatkan vastauksissa.)