Mikä ihmeen kiintymysvanhemmuus? Lapsentahtisuus? Onko ihan isokin trendi nyt?

Vierailija kirjoitti:

Mulle lapsentahtisuus on sitä, että lapsi pääsee syliin halutessaan - toki on tilanteita jolloin joutuu odottamaan. Äidin ja isän viereen saa tulla yöllä nukkumaan jos pelottaa, ja monista asioista jutellaan&neuvotellaan, mutta on asioita joita vanhempi päättää, ja niitä on yllättävän paljonkin. Pääsääntöisesti mietin paljon lapsen kokemusta ja kehitystasoa, ehkä liikaakin. Imetin lähes kaksivuotiaaksi ja lasta en antanut pienenä hoitoon kuin lapsen näkökulmasta todella tutulle hoitajalle, vaikka olisikin viihtynyt ns. vieraamman/ harvemmin tavattavan sukulaisen seurassa. Päivähoitoon meni n. 3-vuotiaana. Erityisesti vauva-aikana kunnioitin paljon lapsen tarpeita ja yritin korostuneen paljon etten tunkeilisi liikaa vuorovaikutuksellani, eli en kohdellut kuin "nukkea", kuten mielestäni yllättävän monet ihmiset tekevät vauvoille ja taaperoille. Vaadin tätä myös muilta ihmisiltä, en esim antanut vauvan itkeä toisten sylissä ja taaperona en antanut ihmisten leikittää lasta kuin se lapsi itsessään olisi jokin lelu -mielestäni lapsi tarvitsee kokemuksen, että häntä ei saa nostella ja riepotella kuin nukkea,välittämättä siitä mitä lapsi on tekemässä. Vaaratilanteet ja hoitotilanteet erikseen, niissä ei voi neuvotella, mutta esim hoitotilanteet hoidin itse. Nämä jälkimmäiset olivat niitä asioita, mitkä närkästyttivät muita. Eivät ymmärtäneet, miksi en halunnut että vieras kahmaisee vaikkapa parivuotiaan selän takaa syliin "hypytettäväksi" kun hänellä on vieläpä leikki kesken. Ja varmasti rasittava olinkin, mutta mielestäni toisten tilan kunnioittaminen opitaan vain antamalla kokemus siitä, että omaakin tilaa kunnioitetaan.

Olen kyllä tutustunut kiintymysvanhemmuuten, enkä jaa samaa mielipidettä monestakaan asiasta, vaikka tekstini perusteella niin voisi olettaa. Lapsi tarvitsee vanhemman joka johtaa, mutta johtaa voi myös kunnioittaen lapsen kehoa, tunteita ja mielipidettä, ainakin useimmiten. En jättäisi kuitenkaan ulosmenoa kiukkukohtauksen vuoksi, enkä tarjoa ruokaa kymmentä eri sorttia josko jokin kelpaisi. Annan lapsen kuitenkin kiukuta ja osoitan ymmärtäväni, enkä myöskään ala tuputtamaan/pakottamaan epämieluista ruokaa. Joissain asioissa ollaan menty vanhempien tarpeet edellä selvästikin.

Meidän lapsi on nyt 5-vuotias. Löytyy omaa tahtoa, mutta kunnioittaa toisia, ei ota tavaraa toisen kädestä, ei lyö muita tai muutenkaan kohtele toisten omaa tilaa väärin, on hyvä kaveri ja osaa hyvin ilmaista tunteitaan.

Varmasti olen jossain mennyt metsäänkin, mutta se on vaan jokaisen vanhemman hyväksyttävä. Pitää osata huolehtia myös itsestään, eikä mennä liian pitkälle näissä asioissa. Vaikka varmasti tässäkin ketjussa on ihmisiä, joiden mielestä olen mennyt liian pitkälle.

No mutta täähän kuulostaa ihan normaalilta kasvatukselta, näin meilläkin on tehty hyvinkin pitkälle. Tuttavaperheessä mennään jotenkin äärimmäisyyksiin lapsentahtisuudessa, ei lähellekään siis tätä mitä kuvailit, vaan PALJON PALJON lapsentahtisempaa touhua.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle lapsentahtisuus on sitä, että lapsi pääsee syliin halutessaan - toki on tilanteita jolloin joutuu odottamaan. Äidin ja isän viereen saa tulla yöllä nukkumaan jos pelottaa, ja monista asioista jutellaan&neuvotellaan, mutta on asioita joita vanhempi päättää, ja niitä on yllättävän paljonkin. Pääsääntöisesti mietin paljon lapsen kokemusta ja kehitystasoa, ehkä liikaakin. Imetin lähes kaksivuotiaaksi ja lasta en antanut pienenä hoitoon kuin lapsen näkökulmasta todella tutulle hoitajalle, vaikka olisikin viihtynyt ns. vieraamman/ harvemmin tavattavan sukulaisen seurassa. Päivähoitoon meni n. 3-vuotiaana. Erityisesti vauva-aikana kunnioitin paljon lapsen tarpeita ja yritin korostuneen paljon etten tunkeilisi liikaa vuorovaikutuksellani, eli en kohdellut kuin "nukkea", kuten mielestäni yllättävän monet ihmiset tekevät vauvoille ja taaperoille. Vaadin tätä myös muilta ihmisiltä, en esim antanut vauvan itkeä toisten sylissä ja taaperona en antanut ihmisten leikittää lasta kuin se lapsi itsessään olisi jokin lelu -mielestäni lapsi tarvitsee kokemuksen, että häntä ei saa nostella ja riepotella kuin nukkea,välittämättä siitä mitä lapsi on tekemässä. Vaaratilanteet ja hoitotilanteet erikseen, niissä ei voi neuvotella, mutta esim hoitotilanteet hoidin itse. Nämä jälkimmäiset olivat niitä asioita, mitkä närkästyttivät muita. Eivät ymmärtäneet, miksi en halunnut että vieras kahmaisee vaikkapa parivuotiaan selän takaa syliin "hypytettäväksi" kun hänellä on vieläpä leikki kesken. Ja varmasti rasittava olinkin, mutta mielestäni toisten tilan kunnioittaminen opitaan vain antamalla kokemus siitä, että omaakin tilaa kunnioitetaan.

Olen kyllä tutustunut kiintymysvanhemmuuten, enkä jaa samaa mielipidettä monestakaan asiasta, vaikka tekstini perusteella niin voisi olettaa. Lapsi tarvitsee vanhemman joka johtaa, mutta johtaa voi myös kunnioittaen lapsen kehoa, tunteita ja mielipidettä, ainakin useimmiten. En jättäisi kuitenkaan ulosmenoa kiukkukohtauksen vuoksi, enkä tarjoa ruokaa kymmentä eri sorttia josko jokin kelpaisi. Annan lapsen kuitenkin kiukuta ja osoitan ymmärtäväni, enkä myöskään ala tuputtamaan/pakottamaan epämieluista ruokaa. Joissain asioissa ollaan menty vanhempien tarpeet edellä selvästikin.

Meidän lapsi on nyt 5-vuotias. Löytyy omaa tahtoa, mutta kunnioittaa toisia, ei ota tavaraa toisen kädestä, ei lyö muita tai muutenkaan kohtele toisten omaa tilaa väärin, on hyvä kaveri ja osaa hyvin ilmaista tunteitaan.

Varmasti olen jossain mennyt metsäänkin, mutta se on vaan jokaisen vanhemman hyväksyttävä. Pitää osata huolehtia myös itsestään, eikä mennä liian pitkälle näissä asioissa. Vaikka varmasti tässäkin ketjussa on ihmisiä, joiden mielestä olen mennyt liian pitkälle.

No mutta täähän kuulostaa ihan normaalilta kasvatukselta, näin meilläkin on tehty hyvinkin pitkälle. Tuttavaperheessä mennään jotenkin äärimmäisyyksiin lapsentahtisuudessa, ei lähellekään siis tätä mitä kuvailit, vaan PALJON PALJON lapsentahtisempaa touhua.

ap

Kuulostaa nyt siltä että sekä sinä että tuttavasi ymmärtävät sanan lapsentahtisuus päin hanuria.

Ei lapsentahtisuus tarkoita lapsityranniaa vaikka joku niin haluaisi näköjään luulla.

Vierailija kirjoitti:

Se on sitä, että annetaan periksi aina, hyssytellään jokaista kitinää ottamalla syliin, istutaan illalla sängyn vieressä kolme tuntia, kunnes lapsi nukahtaa ja tehdään lapselle vain tämän herkkuruokia.

Höpöhöpö. Se on sitä että itkevä ja pelkäävät lapsi saa tulla vanhempien viereen eikä huudateta yksin sängyssä, lasta lohdutetaan jos hän itkee tai on loukannut, vauva saa ruokaa kun on nälkäinen mutta ei ole "ruokaaika", lapsen ei tarvitse syödä jos ei halua mutta muuta ruokaa ei tilalle kyllä tarjota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle lapsentahtisuus on sitä, että lapsi pääsee syliin halutessaan - toki on tilanteita jolloin joutuu odottamaan. Äidin ja isän viereen saa tulla yöllä nukkumaan jos pelottaa, ja monista asioista jutellaan&neuvotellaan, mutta on asioita joita vanhempi päättää, ja niitä on yllättävän paljonkin. Pääsääntöisesti mietin paljon lapsen kokemusta ja kehitystasoa, ehkä liikaakin. Imetin lähes kaksivuotiaaksi ja lasta en antanut pienenä hoitoon kuin lapsen näkökulmasta todella tutulle hoitajalle, vaikka olisikin viihtynyt ns. vieraamman/ harvemmin tavattavan sukulaisen seurassa. Päivähoitoon meni n. 3-vuotiaana. Erityisesti vauva-aikana kunnioitin paljon lapsen tarpeita ja yritin korostuneen paljon etten tunkeilisi liikaa vuorovaikutuksellani, eli en kohdellut kuin "nukkea", kuten mielestäni yllättävän monet ihmiset tekevät vauvoille ja taaperoille. Vaadin tätä myös muilta ihmisiltä, en esim antanut vauvan itkeä toisten sylissä ja taaperona en antanut ihmisten leikittää lasta kuin se lapsi itsessään olisi jokin lelu -mielestäni lapsi tarvitsee kokemuksen, että häntä ei saa nostella ja riepotella kuin nukkea,välittämättä siitä mitä lapsi on tekemässä. Vaaratilanteet ja hoitotilanteet erikseen, niissä ei voi neuvotella, mutta esim hoitotilanteet hoidin itse. Nämä jälkimmäiset olivat niitä asioita, mitkä närkästyttivät muita. Eivät ymmärtäneet, miksi en halunnut että vieras kahmaisee vaikkapa parivuotiaan selän takaa syliin "hypytettäväksi" kun hänellä on vieläpä leikki kesken. Ja varmasti rasittava olinkin, mutta mielestäni toisten tilan kunnioittaminen opitaan vain antamalla kokemus siitä, että omaakin tilaa kunnioitetaan.

Olen kyllä tutustunut kiintymysvanhemmuuten, enkä jaa samaa mielipidettä monestakaan asiasta, vaikka tekstini perusteella niin voisi olettaa. Lapsi tarvitsee vanhemman joka johtaa, mutta johtaa voi myös kunnioittaen lapsen kehoa, tunteita ja mielipidettä, ainakin useimmiten. En jättäisi kuitenkaan ulosmenoa kiukkukohtauksen vuoksi, enkä tarjoa ruokaa kymmentä eri sorttia josko jokin kelpaisi. Annan lapsen kuitenkin kiukuta ja osoitan ymmärtäväni, enkä myöskään ala tuputtamaan/pakottamaan epämieluista ruokaa. Joissain asioissa ollaan menty vanhempien tarpeet edellä selvästikin.

Meidän lapsi on nyt 5-vuotias. Löytyy omaa tahtoa, mutta kunnioittaa toisia, ei ota tavaraa toisen kädestä, ei lyö muita tai muutenkaan kohtele toisten omaa tilaa väärin, on hyvä kaveri ja osaa hyvin ilmaista tunteitaan.

Varmasti olen jossain mennyt metsäänkin, mutta se on vaan jokaisen vanhemman hyväksyttävä. Pitää osata huolehtia myös itsestään, eikä mennä liian pitkälle näissä asioissa. Vaikka varmasti tässäkin ketjussa on ihmisiä, joiden mielestä olen mennyt liian pitkälle.

No mutta täähän kuulostaa ihan normaalilta kasvatukselta, näin meilläkin on tehty hyvinkin pitkälle. Tuttavaperheessä mennään jotenkin äärimmäisyyksiin lapsentahtisuudessa, ei lähellekään siis tätä mitä kuvailit, vaan PALJON PALJON lapsentahtisempaa touhua.

ap

Niin katsos kun lapsentahtisuus on ihan normaali kasvatustapa. Sen lähtökohtana vain on se että huomioidaan lapsen kehitystaso, persoona, luonne ja otetaan lapsi huomioon, lapsi saa osallistua omalla tasollaan (esimerkiksi päättää kahdesta äidin antamasta vaihtoehdosta). Se että joku haluaa sen termin alla perseillä, ei muuta sitä että itse kasvatusmetodi on oikeasti ihan normaalia kasvattamista.

-Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle lapsentahtisuus on sitä, että lapsi pääsee syliin halutessaan - toki on tilanteita jolloin joutuu odottamaan. Äidin ja isän viereen saa tulla yöllä nukkumaan jos pelottaa, ja monista asioista jutellaan&neuvotellaan, mutta on asioita joita vanhempi päättää, ja niitä on yllättävän paljonkin. Pääsääntöisesti mietin paljon lapsen kokemusta ja kehitystasoa, ehkä liikaakin. Imetin lähes kaksivuotiaaksi ja lasta en antanut pienenä hoitoon kuin lapsen näkökulmasta todella tutulle hoitajalle, vaikka olisikin viihtynyt ns. vieraamman/ harvemmin tavattavan sukulaisen seurassa. Päivähoitoon meni n. 3-vuotiaana. Erityisesti vauva-aikana kunnioitin paljon lapsen tarpeita ja yritin korostuneen paljon etten tunkeilisi liikaa vuorovaikutuksellani, eli en kohdellut kuin "nukkea", kuten mielestäni yllättävän monet ihmiset tekevät vauvoille ja taaperoille. Vaadin tätä myös muilta ihmisiltä, en esim antanut vauvan itkeä toisten sylissä ja taaperona en antanut ihmisten leikittää lasta kuin se lapsi itsessään olisi jokin lelu -mielestäni lapsi tarvitsee kokemuksen, että häntä ei saa nostella ja riepotella kuin nukkea,välittämättä siitä mitä lapsi on tekemässä. Vaaratilanteet ja hoitotilanteet erikseen, niissä ei voi neuvotella, mutta esim hoitotilanteet hoidin itse. Nämä jälkimmäiset olivat niitä asioita, mitkä närkästyttivät muita. Eivät ymmärtäneet, miksi en halunnut että vieras kahmaisee vaikkapa parivuotiaan selän takaa syliin "hypytettäväksi" kun hänellä on vieläpä leikki kesken. Ja varmasti rasittava olinkin, mutta mielestäni toisten tilan kunnioittaminen opitaan vain antamalla kokemus siitä, että omaakin tilaa kunnioitetaan.

Olen kyllä tutustunut kiintymysvanhemmuuten, enkä jaa samaa mielipidettä monestakaan asiasta, vaikka tekstini perusteella niin voisi olettaa. Lapsi tarvitsee vanhemman joka johtaa, mutta johtaa voi myös kunnioittaen lapsen kehoa, tunteita ja mielipidettä, ainakin useimmiten. En jättäisi kuitenkaan ulosmenoa kiukkukohtauksen vuoksi, enkä tarjoa ruokaa kymmentä eri sorttia josko jokin kelpaisi. Annan lapsen kuitenkin kiukuta ja osoitan ymmärtäväni, enkä myöskään ala tuputtamaan/pakottamaan epämieluista ruokaa. Joissain asioissa ollaan menty vanhempien tarpeet edellä selvästikin.

Meidän lapsi on nyt 5-vuotias. Löytyy omaa tahtoa, mutta kunnioittaa toisia, ei ota tavaraa toisen kädestä, ei lyö muita tai muutenkaan kohtele toisten omaa tilaa väärin, on hyvä kaveri ja osaa hyvin ilmaista tunteitaan.

Varmasti olen jossain mennyt metsäänkin, mutta se on vaan jokaisen vanhemman hyväksyttävä. Pitää osata huolehtia myös itsestään, eikä mennä liian pitkälle näissä asioissa. Vaikka varmasti tässäkin ketjussa on ihmisiä, joiden mielestä olen mennyt liian pitkälle.

No mutta täähän kuulostaa ihan normaalilta kasvatukselta, näin meilläkin on tehty hyvinkin pitkälle. Tuttavaperheessä mennään jotenkin äärimmäisyyksiin lapsentahtisuudessa, ei lähellekään siis tätä mitä kuvailit, vaan PALJON PALJON lapsentahtisempaa touhua.

ap

Nimenomaan, lapsen näkökulman, kehitysasteen ja tunteet ja tarpeet huomioiva kasvatus on onneksi nykyään Suomessa normi, jota ei tarvitse erityisesti julistaa.

Sen sijaan melkein epäilen, että jos joku (Suomessa) eksplisiittisesti ilmoittaa "toteuttavansa kiintymysvanhemmuutta" niin hän tarkoittaa jotain muuta kuin tuo edellä oleva kuvasi ja ehkä juuri jonkinlaista vääristynyttä lapsilähtöisyyttä. Esim. yhden äidin olen tavannut jolla oli ideologiana, ettei sano koskaan lapselle ei tai käske häntä. Voi ehkä olla ihan hyväkin juttu, mutta tässä tapauksessa ko. lapsi sai viedä muilta lelut kädestä ja äiti yritti sitten toisilla leluilla houkuttelemalla saada lapsen "vapaaehtoisesti" luopumaan lelusta. Ei näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle lapsentahtisuus on sitä, että lapsi pääsee syliin halutessaan - toki on tilanteita jolloin joutuu odottamaan. Äidin ja isän viereen saa tulla yöllä nukkumaan jos pelottaa, ja monista asioista jutellaan&neuvotellaan, mutta on asioita joita vanhempi päättää, ja niitä on yllättävän paljonkin. Pääsääntöisesti mietin paljon lapsen kokemusta ja kehitystasoa, ehkä liikaakin. Imetin lähes kaksivuotiaaksi ja lasta en antanut pienenä hoitoon kuin lapsen näkökulmasta todella tutulle hoitajalle, vaikka olisikin viihtynyt ns. vieraamman/ harvemmin tavattavan sukulaisen seurassa. Päivähoitoon meni n. 3-vuotiaana. Erityisesti vauva-aikana kunnioitin paljon lapsen tarpeita ja yritin korostuneen paljon etten tunkeilisi liikaa vuorovaikutuksellani, eli en kohdellut kuin "nukkea", kuten mielestäni yllättävän monet ihmiset tekevät vauvoille ja taaperoille. Vaadin tätä myös muilta ihmisiltä, en esim antanut vauvan itkeä toisten sylissä ja taaperona en antanut ihmisten leikittää lasta kuin se lapsi itsessään olisi jokin lelu -mielestäni lapsi tarvitsee kokemuksen, että häntä ei saa nostella ja riepotella kuin nukkea,välittämättä siitä mitä lapsi on tekemässä. Vaaratilanteet ja hoitotilanteet erikseen, niissä ei voi neuvotella, mutta esim hoitotilanteet hoidin itse. Nämä jälkimmäiset olivat niitä asioita, mitkä närkästyttivät muita. Eivät ymmärtäneet, miksi en halunnut että vieras kahmaisee vaikkapa parivuotiaan selän takaa syliin "hypytettäväksi" kun hänellä on vieläpä leikki kesken. Ja varmasti rasittava olinkin, mutta mielestäni toisten tilan kunnioittaminen opitaan vain antamalla kokemus siitä, että omaakin tilaa kunnioitetaan.

Olen kyllä tutustunut kiintymysvanhemmuuten, enkä jaa samaa mielipidettä monestakaan asiasta, vaikka tekstini perusteella niin voisi olettaa. Lapsi tarvitsee vanhemman joka johtaa, mutta johtaa voi myös kunnioittaen lapsen kehoa, tunteita ja mielipidettä, ainakin useimmiten. En jättäisi kuitenkaan ulosmenoa kiukkukohtauksen vuoksi, enkä tarjoa ruokaa kymmentä eri sorttia josko jokin kelpaisi. Annan lapsen kuitenkin kiukuta ja osoitan ymmärtäväni, enkä myöskään ala tuputtamaan/pakottamaan epämieluista ruokaa. Joissain asioissa ollaan menty vanhempien tarpeet edellä selvästikin.

Meidän lapsi on nyt 5-vuotias. Löytyy omaa tahtoa, mutta kunnioittaa toisia, ei ota tavaraa toisen kädestä, ei lyö muita tai muutenkaan kohtele toisten omaa tilaa väärin, on hyvä kaveri ja osaa hyvin ilmaista tunteitaan.

Varmasti olen jossain mennyt metsäänkin, mutta se on vaan jokaisen vanhemman hyväksyttävä. Pitää osata huolehtia myös itsestään, eikä mennä liian pitkälle näissä asioissa. Vaikka varmasti tässäkin ketjussa on ihmisiä, joiden mielestä olen mennyt liian pitkälle.

No mutta täähän kuulostaa ihan normaalilta kasvatukselta, näin meilläkin on tehty hyvinkin pitkälle. Tuttavaperheessä mennään jotenkin äärimmäisyyksiin lapsentahtisuudessa, ei lähellekään siis tätä mitä kuvailit, vaan PALJON PALJON lapsentahtisempaa touhua.

ap

Kiitos vastauksesta. Mä olen saanut niin paljon palautetta omista kasvatustavoistani, etten koe noudattavani "valtavirran " tapaa. Mutta nämä kommentit ovat tulleet lähinnä sukulaisilta. Mukavaa lukea, että monille muillekin lapsen "riippuvuuden vamhemmistaan" hyväksyminen on normaalia.

Meille oli aikoinaan kova pala sukulaisille tuo ettei annettu kenelle tahansa hoitoon lasta ja minun pitkä imetys myös. Samoin sitäkään ei ymmerretty, kun mieheni kanssa puutuimme lapsen "riepottelutilanteisiin" välillä, vaikka lapsella olisi ihan hauskaa näyttänyt olevan. Siis lähinnä siihen puututtiin, ettei sen ikäistä lasta joka ei vielä edes puhu lauseita, saisi nostella ja kanniskella kysymättä lapselta, ellei ole pakkotilanne. Eivät jotenkin tajunneet, että se tuntuu pienestä lapsesta eriltä kuin aikuiselta, ja että lapsenkin kehoa pitää kunnioittaa. Enhän minäkään mene nappaamaan ketään aikuista syliini, koska minulla nyt vain tekee mieli haliskella.