Tunnen olevani vääränlainen, kun ihastun hitaasti enkä ole suurien tunteiden ihminen!

Aina ajoittain iskee suuri harmistus muiden ihastumiskertomuksia kertoessa, sillä itse en ole kokenut mitään vastaavaa ikinä elämässäni - ja toisaalta en välttämättä tahtoisikaan. Olen aina ihastunut todella hitaasti. Nykyisen miesystävän kanssa meni reilusti yli puoli vuotta ennen kuin kykenin sanomaan, että olen häneen valmis sitoutumaan millään tavalla. En ole koskaan ihastunut niin, että tajuntani mitenkään erityisemmin hämärtyisi ihastuksen tunteesta. Ennemminkin tunnen sellaista raukean rentoa välittämistä, joka muuttuu pidemmällä aikavälillä rakkaudeksi.

Yleensä kuulee sanottavan, että jos ei parin tapaamisen jälkeen ole ihastuksen tunteita, niin turha jatkaa tapaamisia... Itsellä tämä prosessi vaatii paljon pitempään. Kuukausia, ennen kuin osaan sanoa toisesta osapuolesta mitään. Tulee ikävä olo siitä, etten pysty omassa elämässäni seuraamaan tällaista intohimoisen romanttisen rakkauden stereotypiaa "rakkautta ensisilmäyksellä" -tyyliin. Itseäni suorastaan ahdistaa tuollainen kaikesta huolimatta, mikä saa minut tuntemaan itseni epänormaaliksi. Intohimoa ja erityisesti seksuaalista kemiaa meillä on kyllä suhteessa miehen kanssa, mutta ei sekään heti roihahtanut vaan kyti aluksi pitkään pinnan alla.