Alle kolmekymppisenä naimisiin menevät on jotenkin noloja

Nolompia ovat ne, jotka eivät tee kuten itse parhaaksi katsovat, vaan vatvovat muiden mielipiteitä.

Miten nuorus elämättä? En koskaan ole ymmärtänyt tuota. Eikö se ole elämää, jos tekee mitä haluaa. Naimisiin menin 20 -vuotiaana. Lapset sain heti perään.

Nimenomaan ne keski-ikäiset on noloja jotka menee vasta naimisiin, valkoinen mekko ja huntu??? 

Morsiamen tulee olla nuori ja kaunis, elämänsä parhaassa kunnossa, eli 18-25v. Mitä sitä enää sitten vanhana kurppana mitään häitä järjestää, myöhäistä enää lapsiakaan alkaa tehdä.

Mistä olet saanut päähäsi että 30v. olisi vielä nuori? 30v. on asunut yksin jo vähintään 12 vuotta, ja enää viisi vuotta siihen että voi tehdä lapsia ilman että on riskisynnyttäjä iän takia. Nelikymppisenä pitäisi odotella jo innokkaana lapsenlapsia että ehtii kaikki nähdä ja viettää laatuaikaa heidän kanssaan ennenkuin on liian huonokuntoinen vanhus.

Eiköhän kaikki elä nuoruutensa yhtä lailla.

Itse menin naimisiin 29-vuotiaana esikoista odottaessani. Hyvin olin ehtinyt elää nuoruuttani, enkä lopettanut elämistä lapsen saamisen jälkeenkään, vaikka en enää nuori olekaan.

Noloimpia on ikiksen kaltaiset jankkaajat.

Enpä ole nähnyt kovinkaan monen avioparin olevan erityisen noloissaan. Onnellisia pikemminkin.

Olin 22-vuotias mennessäni naimisiin. Kenties nuoruuteni ei ollut sellainen kuin joku toinen katsoo, että nuoruuden olisi pitänyt olla, mutta elänyt olen ja ihan oman valinnan mukaan. Lapset sain myös nuorena ja he ovat jo aikuisia. Nyt elelemme miehen kanssa kahdestaan ja edelleen olemme onnellisia, emmekä ole mielestämme mitään menettäneet.

Vierailija kirjoitti:

Heillähän jää nuoruus elämättä. Tulee väkisin mieleen että jotenkin estynyttä porukkaa tai muuten vaan uskonnollisia.

Menin naimisiin 20-vuotiaana. Elettiin puolison kanssa yhdessä ja kavereiden kanssa sitä nuoruutta kauppakeskuksella ja kaduilla/toreilla hengaillen. Valvottiin myöhään ja käytiin leffassa tai Hesessä. Opiskeltiin ja oltiin tietysti samalla kämppiksiä. Nykyään on ihan samanlaista, paitsi että monet muuttavat vain yhteen ilman naimisiinmenoa.

En ole uskonnollinen vaan ihan oikeasti uskossa (mutta sitä aloittaja tuossa varmaan hakee). Enemmän olisin estynyt jos olisin väkisin asunut yksin. Oikea ihminen sattui kohdalleni aikaisin, joten miksi olisimme odottaneet? Mitähän semmoinen estynyt elämä oikein on? Varmaan sitä ettei kehtaa pieraista tai käydä paskalla puolisonsa läsnäolessa, kuten täälläkin jotkut estyilevät.

20-v naimisiin ja tottahan sitä nuoruutta elettiin, yhdessä ja erikseen miehen kanssa. 1. lapsi syntyi ollessani 24-v. Kolmen lapsen kanssa on reissattu, muutettu maasta toiseen useaan kertaan ja nautittu elämästä. Nyt 56-vuotiaana nuorinkin lapsi on asunut poissa kotoa jo kohta 8 vuotta ja edelleen nautin elämästä yhdessä saman miehen kanssa.

Mitäs noloa siinä on?

Eiköhän jokainen saa tehdä ne omat ratkaisunsa ja elää nuoruutensa siten kuin parhaaksi katsoo.

Okei. Olen ollut saman ihmisen kanssa 15-vuotiaasta. Millä lailla oli nolompaa mennä naimisiin 24-vuotiaana eikä kymmenen vuotta myöhemmin?