Oletko koskaan jossain tilanteessa ajatellut todella kuolevasi/tiedostanut riskin?

Kohoa

Kohoa

Kohoa

No tämä ei ole mikään dramaattinen tarina vaan kuulostaa varmaan mitättömältä, mutta muhun se kuitenkin vaikutti syvästi. Joskus 2000-luvun alussa meinasin kaatua jyrkät ja pitkät metron portaat suinpäin alas. Siis vain meinasin. Siinä portaiden yläpäässä horjahdin ja se oli todella pienestä kiinni etten syöksynyt alas. Jotenkin tuo hetki syöpyi mieleeni niin että se tulee vieläkin välillä mieleen. Pelästyin hirvittävästi ja tajusin kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Tuli vahva tunne, että elämä olisi muuttunut lopullisesti tai loppunut kokonaan suraavassa hetkessä, mutta ei sitten kuitenkaan onneksi.

Yritin puolustautua raiskaajaa vastaan jolloin tämä vain kovensi otettaan.

Olin hyvin lähellä, etten tehnyt itsemurhaa. Minulla oli todella synkkä ajanjakso, jolloin halusin vain kuolla. Milllään ei yksinkertaisesti ollut enää mitään merkitystä. Selvitin netistä juna-aikataulut ja menin raiteiden viereen seisomaan, että kun juna tulee, hyppään alle. Näin jo junan valot. Ajattelin, että kohta se on menoa, minä hyppään. Se tunne oli jotenkin todella merkillinen, kun ajattelee kuolevansa. Siinä oli sekoitus pelkoa, onnea ja helpotusta. Sitten en kuitenkaan hypännyt. Juna meni ohi. Katsoin sen perään tyynenä, menin kotiin ja soitin seuraavana päivänä kriisipuhelimeen. 

Monessakin uhkaavassa tilanteessa.

Kerran näin muutamaa sekuntia ennen kolarin tapahtumista, että kolari tästä tulee. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuolema tuntui konkreettiselta. Olin yläasteikäinen. Ei minulle lopulta käynyt kuinkaan, mutta toisaalta hengenlähtökään ei ollut monestakaan sentistä kiinni.

Kerran minua lähti myöhään illalla työvuorosta tullessani seuraamaan uhkaava henkilö. Todella pitkä (oletettavasti) mies, jolla oli huppu syvällä päässä ja kädet taskuissa, en nähnyt kasvoja ollenkaan. Kiertelin ja kaartelin sellaisia teitä, ettei kukaan sellaista reittiä itsekseen kulkisi. Perässä pysyi, sopivan välimatkan päässä mutta tiiviisti kannoilla. Oli uskomaton tunne, kun sydän hakkasi tuhatta ja sataa, ja kaikki aistit olivat terävänä. Suu kuivui rutikuivaksi, jalat tärisivät. Aivot kävivät läpi itsepuolustuskurssilla opittuja asioita ja toisaalta mahdollisia ja mahdottomia kauhuskenaarioita. Oma elämä tuntui olevan ihan lopuillaan, rukoilin selviämistä ja pyysin ajatuksissani anteeksi kaikkea. Näin sitten koiranulkoiluttajan, jonka luokse kävelin nopeasti iloisesti morjenstaen ja kättä heiluttaen. Kohdalle kun pääsin, kuiskasin hätääntyneenä, että esitä mukana, olen vaarassa, minua seurataan. Tajusi heti, ja esitti vanhaa tuttua. Käveltiin yhdessä pitkän matkaa poispäin, ja tuo seuraaja katosi välittömästi, kun menin tuon koiranulkoiluttajan luokse. Menin koiranulkoiluttajan kotiin, josta soitin puolisoni hakemaan minut kotiin. Soitin myös poliisille tuosta. Tämä oli siis ennen matkapuhelinaikaa.

Olin väärinpäin olevassa autossa joen pohjassa, auto alko täyttyä vedellä eikä pois päässyt. Ihan samanlailla kuin monissa elokuvissa ja sarjoissa olen nähnyt sen jälkeenkin.  Sillon olin varma että se on menoa, ei sieltä ollut poispääsyä.  Joku oli onneksi nähnyt ajovalojeni takaansa katoavan sillanpielem kohdalla, pysähtynyt ja sukeltanut perään, joten tässä olen ns. jatkoajalla. Se ihminen oli kyllä aikamoinen ihme, että näki pimeydessä minut pelastaa hyisestä vedestä ja että oli siellä. Ei ollut taajama-alue vaan melkoista korpea.

Pelastaja sai hengenpelastusmitalinkin, itse en häntä ole enää sen jälkeen nähnyt. Piti kyllä aina lähettää joku kiitos, mutta se jäi. Olin sen jälkeen niin masentunutkin, ja harmittelin miksen ollut kuollut, että enemmän olin vihainen silloin kuin kiitolinen. Olin nuori sillon. 

Puukkoa näytettiin vatsaan ja rotko edessä. Muuta en kerro. 

Meinasin tukehtua hirvenlihaan. Lopulta kun meni jalat alta ja menetin hetkeksi tajuntani lopetin myös kakomisen ja liha nousi ylös. Oli todella ahdistava kokemus ja kamppailu kesti kauan.

Vierailija kirjoitti:

Puukkoa näytettiin vatsaan ja rotko edessä. Muuta en kerro. 

Mut eiks tästä ois päässyt vain peruuttamalla pois? Jos molemmat oli edessä :S

ensimmäiset paniikkikohtaukseni. olen luullut kuolevani.

Tämäkin tarina kuulostaa ihan turhanpäiväseltä, kun lopulta mitään ei tapahtunutkaan... mutta silloin todella pelkäsin kuolevani :s

Olin ratikkapysäkillä Helsingissä, kiinnitin huomiota hieman hermostuneen ja oudon oloisesti käyttäytyvään mieheen, jolla oli mukanaan kassissa jotain pitkulaista. Mies istui ratikassa muutamaa penkkiriviä edemmäs. Kun ratikka oli liikkeessä, mies alkoi huutaa: "Jumala ja Jeesus rankaisee vääräuskoisia, olette kaikki valinneen turmion tien ja tulette kaikki kuolemaan!" Tässä vaiheessa, miehen huutaen tuota yhä uudestaan aloin pelätä, että kassissa oli haulikko tai jotain vastaavaa. Jokainen lihas jännittyneenä, sydän hakkasi täysillä ja pälyilin hermostuneesti mahdollisia pakoreittejä. Olin jo valmiina yrittämään ulos ikkunasta vauhdissa, jos olisi pakko. No mies hiljeni lopulta eikä tehnytkään mitään, mutta jäin seuraavalla pysäkillä pois tasailemaan shokkiani! Olin jo varma verilöylystä ja olin tosi helpottunut lopulta! Onneks kyseessä olikin vain joku vaaraton hullu. Olin tapahtuneen jälkeen melko säikkynä jonkin aikaa.