Läheisen menettäneet, miten olette jaksaneet?

Ei tullut yllätyksenä. Semmonen puolitoista vuotta meni aika heikosti ja sittenkin vielä meni kauan (pari vuotta), että sain heikentyneen oman terveyteni takaisin parempaan kuosiin. Tämä tapahtui, kun olin 40.

Hyvin menee.  "Isä" kuoli. Saattohoidossa pyöri ja sieltä soittelivat, että gubbe vetelee viimeisiä jos menis katsomaan. Kiitin yhtotosta ja sanoin etten tule, mutta jos teillä on pokkaa, niin sanokaa paskaa matkaa. En tiedä mistä ovat saaneet mun numeron. Sillä äijällä sitä ei ainakaan ole ollut. Lapsuun oli yhtä helvettiä, kun sai turpaan ja istutti pakkaseen kalsarit jalassa. Enkä mene hautajaisiin. Tuskin menee kukaan. Oli se niin sika äijä.

Huonosti olen jaksanut. Oikeastaan läheiseni kuolema oli piste iin päälle todella raskaille vuosille. Kuolema ei tullut täysin yllätyksenä. Löytyi syöpä, toiveita oli parantua täysin. Hoidettiin ja kaikki näytti hyvältä. Sitten tuli toimenpidepäivä ja Karu totuus paljastui, ei enää mitään tehtävissä. Siitä 2 kk niin hautajaisia vietettiin. Tästä nyt reilu 2 vuotta ja olen toipunut kohtalaisesti.

Samaan syssyyn tuli loppuunpalaminen ja stessihäiriö, sain paniikkikohtauksia joihin lääkitys onneksi auttoi pian. Nykyään en kestä stressiä ollenkaan hyvin ja minulle jäi muistihäiriöitä. Lääkityksellä olin 4 kk ja sairaslomalla vuoden.

En tiedä palaako elämä ikinä ennalleen ja tarvitseeko edes. Muutuin ihmisenä, turhuus jäi ja huonot ihmissuhteet. Osa jätti ”hullun” (mielialalääkitys) ja itse huomasin siivoavani turhat ihmiset pois. Nykyään olen aika yksinäinen mutta ei haittaa, nautin yksin olosta ja tietysti perheestä.

Kokopäiväisenä en jaksa vieläkään olla töissä mutta tämä paranee päivä päivältä. Uskon että ensi vuonna olen siltä osin jo kunnossa. Tätä odotan eniten, normaalia asioiden jaksamista.

Iso työ on hoitaa itsensä masennuksesta kuntoon. Ei tämä kotona makaamalla ole parantunut. Terapia, liikunta, ruoka, aktiivisuus, lepo, armollisuus, hyväksyntä, lempeys itseään kohtaan on ne asiat joilla olen itseni takaisin jaloilleni saanut.

Ihan normaalisti kun ei ollut vaihtoehtoja.

Äitini sairasti 6kk ennen kuolemaansa ja vietiin koomassa sairaalaan. Kävin aamulla katsomassa, lähdin sieltä töihin kun sanottiin että voi mennä päiviäkin ja töihin päästyä mulle soitettiin että äiti oli kuollut. Lähdin takaisin sairaalaan ja parin tunnin kuluttua vein isäni kotiinsa ja hain lapset tarhasta ja koulusta. Mun  piti olla näille 4:lle tukena joten en voinut upota omaan suruuni.

Kun isäni kuoli lapset olivat jo teinejä. Hän sairasti 3kk mutta asui tuolloin 350 km päässä. Joka lauantai ajoin mieheni kanssa katsomaan häntä sairaalaan - paitsi viimeisenä. Tätä tietty suren. Kuolinpäivänä menin sitten junalla, olin päivän hoitamassa asioita siellä ja tulin kotiin. Seuraavana päivänä töihin, perhe huollettavana.

Sitä suree kun on aikaa sille. Jos on. Molemmat elivät hienon vaikkakin köyhän elämän mutta ehtivät näkemään 3/4 lapsenlapsestaan. Toki harmittelen etten ehtinyt koskaan maksamaan heille takaisin sitä kaikkea mitä heiltä sain, olisin halunnut viedä heitä matkoille yms. ja kaipaan juhlapäivinä.

Haudalla en käy koskaan, siellä ei ole minulle mitään. He ovat aina täällä, sydämessäni ja lapsissani.

Isä ehti olla hoitokodissa 12v, mutta kuoli lopulta syöpään puoli vuotta diagnoosin jälkeen.

Äiti dementoitui ja diagnoosista kuolemaan muutama vuosi, 1,5v laitoshoidossa.

Kuolivat alle vuoden sisään kumpikin. Siinä kohtaa olin jo surutyöni tehnyt, omaisuusjärjestelyt olivat laitoshoidon vuoksi jo hoidettu (asunnot tyhjennetty ja myyty) ja arkkuun laitto oli mulle se lopullinen hyvästi.... hautajaiset sitten jo iloisempi tilaisuus.

Elämä jatkuu. Muistelen hyviä aikoja.