Lapsi pois yökylästä kesken kaiken?

Tottakai hakisin. Olen hakenut lapsen leiriltäkin. Uskalsi lähteä seuraavallakin kerralla leirille yöksi, kun tiesi, että kotiin pääsee, jos ei pysty nukkumaan ja tuntuu ikävältä. Ja seuraava reissu menikin jo paremmin. 

Melkoisia nössöjä taidatte kasvattaa.

Menneinä aikoina ei olisi tullut mieleenkään hakea kesken kaiken pois.

Vierailija kirjoitti:

Perusturvallisuuden tunteen takia totta helvetissä hakisin. Miksi jättäisin lapseni pulaan ja ikävään.. Ei luottaisi muhun enää.

Niin lapsi pitää kasvattaa pumpulissa, ei saa tuottaa lapselle ikäviä tuntemuksia eikä epävarmuutta, sellaisia asioita ei maailmassa ole.

En tykännyt lapsena olla yötä muualla, enkä edelleenkään näin aikuisena. On aina ollut vähän vaikea saada yöllä nukuttua, ja lapsena kaverin patja haisi vielä pissalta.

Hakisin, jos ymmärtäisin.

Itselle kävi kerran niin, että partion reissusta en tajunnut hakea.

Sieltä ei ollut saanut soittaa kotiin eikä soittaa.

Oli kyllä niin sekavaa ja ahdistavaa lapselle…en sitä tajunnut. En tiennyt,

Sitä työstettiin lapsemme kanssa sitten pari vuotta.

Se on työstetty, ja aikaa ja puhetta ja tiedostamista siinä meni. Oppia minulle ja oppia lapselle.

Entinen kyläluuta ahdistui ja yritti sitten entiseen tapaan kavereilla yökylässä, kun halusi, mutta ahdistui. Eikä enää pystynyt.

Päädyttiin siihen, että ”ei pääse” yökylään , vaikka haluaisi siinä tilanteessa ( sai sisälleen turvallisen olon, että ei mene)

Onhan se ihan eri tila lapsella päivällä päivänvalossa kuin yöllä.

Koulun leireille tai muut, sovittiin lapsen kanssa jo etukäteen, että meistä vanhemmista jompi kumpi lähtee aina mukaan, että voi turvallisin mielin sinne. Ja sovittiin, että mihin yövyttiin lapsi meneekin, niin äiti tai isi on mukana siellä.

Kyllä hakisin.

Juu. Kyllä.

Miksi en hakisi, jos lapsella on turvaton olo ja kertookin sen.

Pelko ja ahdistus tulee monesti yllättämällä.

Voisin jutella puhelimessa. Kyllä sen yhden yön pärjää.

Voisin kannustaa. Ehkä halu on olla? Pelko jostain syystä.

Olen 64-vuotias ja vieläkin muistan serkkujen luona yökyläilyn. Minulle tuli koti-ikävä ja vanhin (17v) serkuista lähti saattamaan kotiin keskellä yötä kolmen kilometrin matkan. Oli kova ukonilma ja pyörillä mentiin.

Jos oma lapseni soittaisi ja sanoisi vain että on ikävä, niin ei se mihinkään poishakureissuun päättyisi, vaan kertoisin lapselleni, että minullakin on sinua ikävä ja että onneksi sitten huomenna tavataan. Muistuttaisin jotenkin lastani myös siitä innosta, jolla hän puhui, kun pääsi kaverin luo yökylään, kysyisin normaaleja kysymyksiä: oletko syönyt iltapalan, käynyt pesemässä hampaat jne. Ainakin omalle lapselleni tuollainen, että sanoo vain, että on ikävä, kertoo vain siitä tunteesta; hän osaa sanoa erikseen, jos haluaa pois "tuletko hakemaan minut kotiin". Jos sen kuulen, tiedän, että pitää hakea. Sitten, jos niin kävisi (onneksi ei ole käynyt, koska sosiaalistimme lastamme vauvaiästä lähtien eikä hän tullut riippuvaiseksi), tottaki puhuttaisiin kotona että mistähän syystä se ikävän tunne tuli ja voiko siitä oppia jotain

Olen hakenut useasti. Sitten oppi pikku hiljaa.

Olin pienenä muutaman yön kyläilyreissulla sukulaisperheessä. Ekana yönä iski ikävä ja sukulaisperheen äiti lohdutti. Tuolloin ei ollut kuin lankapuhelimia, joten vanhemmilleni ei todellakaan lähdetty soittelemaan keskellä yötä. Lohdutus auttoi, sain jatkettua unia ja seuraavat yöt sujuivatkin ongelmitta. Enkä enää koskaan itkenyt ikävääni, vaan opin luottamaan, että pärjään.

Joten en välttämättä suinpäin lähtisi keskellä yötä hakemaan lastani kotiin. Toki lapsen luonteesta riippuen, mutta yrittäisin kyllä tsempata ja lohduttaa ensin, koska itsensä ylittämisestä voi jäädä hyvä muisto lapselle.

Juttelisin jonkin aikaa puhelimessa ja koittaisin saada lasta muuttamaan mielensä. Jos lapsi itkee täydessä paniikissa hakisin toki pois, mutta jos kuulostaa hieman rauhallisemmalta en hakisi. 

Olin yllättynyt, kun yökyläasioista puhuttaessa mieheni kertoi, että hän oli pienenä aina halunnut yökylään ja sitten vanhempien oli pitänyt hakea hänet kesken pois. Ei siis ollut ollut lapsena koskaan yökylässä aamuun asti. Ei edes silloin, kun sisaruksensa syntyivät ja äiti oli sairaalassa ja isä osan yötä mukana.

Itse en koskaan lapsena "tiennyt", että olisi mahdollista lähteä pois kesken kaiken.

Samoin meidän lapsilla yökylään oli aina jokin syy, joten ei heitä kesken kaiken olisi voitu hakea sieltä 3 t matkan päästä isovanhemmilta, jos samalla ollaan vaikka ruotsin laivalla tai synnytyssairaalassa.

Teini-ikäisille lapsille ollaan sanottu, että jos ovat jossain kaverillaan, niin voi soittaa aina vanhemmille tai vaikka tulla taksilla kotiin. Aina ovat olleet turvallisissa paikoissa, kuten parhaan kaverin mökillä kerran vuodessa tms.

Hakisin, jos ei pari minuuttia puhelimessa riitä helpottamaan lapsen oloa.

Puolisoni lapsuuden arvista (joita on paljon pahempiakin, väkivaltaa yms.) on se, kun hänen vanhempansa eivät suostuneet hakemaan häntä kesken pois kesäleiriltä, jossa hän voi todella huonosti. 

Jokaista oikkua ei tarvitse totella, mutta vanhemman tulisi tunnistaa, milloin hätä on lapselle todellinen, ja rientää apuun (huom. lapselle, aikuisen näkökulmasta asia voi olla mitätön).

Riippuu vähän, minkä ikäinen lapsi. Jos alle 10-vuotias ja olisi selvästi hädissään ja PYYTÄISI hakemaan, kävisin varmaan hakemassa, mutta en antaisi ainakaan vuoteen mennä toista kertaa. Jos pyytäisi, muistuttaisin, miten viime kerralla kävi. Kyllä lapsenkin täytyy oppia, että omilla lupauksilla on seuraukset. Jos lapsi olisi yli 10-vuotias, lohduttelisin puhelimessa, mutta muistuttaisin, että aamuun on vain pari tuntia. 

Kiinnostavia nuo aiemmat kommentit perusturvallisuudesta. Minulle tapahtui lapsena usein sitä, että menin kaverille yökylään, mutta nukkumaan käydessä aloin kaivata kotiin. Koskaan ei käynyt mielessäkään, että olisin pyytänyt vanhempia hakemaan, tai lähtenyt itse kotiin. En pitänyt sitä edes mahdollisena. Toisaalta oma perusturvallisuuden tunteeni on ollut todella heikko, sillä en missään muussakaan tilanteessa uskonut, että olisin saanut apua tai lohtua vanhemmiltani. 

Onpa outo aloitus. Että pitää kyseenalaistaa toisen kyky nukkua muualla, ja vannottaa: "kotiin ei olisi tulemista, koska lupasit!" 

Sitten sitä kersaa ei päästetä yökylään, jos on tuollainen tissiposki. Nukkukoon äidin tississä kiinni 20-vuotiaaksi.

No