Totta se on - Facebook masentaa

Itsekin vältän Facebookiin menemistä. Koko homma vaikuttaa jonkinlaiselta kilpailulta siitä kuka on paras ja suosituin: kenellä on eniten ystäviä ja kenen kommentit saa eniten tykkäyksiä. Pitää luoda itsestään brändiä ja yrittää saada suosiota.

Kokisin sen stressaavana. Tuskin saisin sosiaalista menestystä myöskään Facebookissa, kun se ei näytä onnistuvan muutenkaan elämässä. Se masentaisi, kun huomaisi sielläkin olevansa vähemmän suosittu.

Olen vähintään kerran viikossa kahden vaiheilla, sulkeako FB-tili vai ei. En koskaan saa sitä tehtyä. Pelkään, että jään paitsi jostain, vaikka joka päivä newsfeediä selatessa näen, että jään jatkuvasti paitsi jostain. En saa kutsuja juuri ikinä, ja kaveripyynnön keskimäärin kerran vuodessa. En tiedä miksi olen tällainen masokisti, että roikun siellä päivästä toiseen. Enimmäkseen uutisvirrassa on kyllä seuraamieni medioiden ja poliitikkojen ja sen sellaisten julkaisuja - ne, joita luulen kavereikseni, hukkuvat jonnekin Hesarin ja Ville Niinistön taakse. Sama varmasti käy myös minulle, mutta silti se harmittaa. 

Jännä muuten, että sosiaalinen media on mahtava paikka jättää toinen paitsioon tai kiusata. Siis ihan aikuisetkin tekevät tätä. Yhtenä kertana havahduin, että ihminen jota pidin vähintään hyvänä kaverina, ei koskaan tykännyt mistään päivityksestäni tai kuvastani. Lopulta sain kuulla hänen puhuvan minusta kaikenlaista ei-kivaa... hänen käytöksensä Facebookissa jotenkin paljasti sen ensin. 

Facebook, ja muu "sosiaalinen" media luultavasti tulee muuttamaan perinteisen sosiaalisen käytöksen käsitettä. Tai on jo muuttanut. Aina on tietenkin sosiaaliset normistot muuttuneet, mutta nyt tämä tapahtuu virtuaalisesti, netin/koneen kautta.

Ihan oikeasti facen selailu tekee alakuloisen, yksinäisen olon. Mulle tulee semmoinen olo (selatessani ihmisten "ah, niin iloista ja parasta unelmien täyttymyselämää") että teen itselleni jotain pahaa. Vähän kuin tupakkaa polttaisin tai joisin liikaa viinaa - tiedän niiden olevan myrkyllisiä ja haitallisia.

En oikeasti käsitä, mitä ihmiset saavat elämäänsä someseurannasta ja -osallisuudesta. Instragram lienee toinen, joka masentaa.

Tyttäreni on jo vuosia ollut masentunut. Luulen, että yksi masentava tekijä on hänen riippuvuutensa somesta. Hän seuraa ikätovereiden hohdokasta, kallista, luksuselämää - ja vertaa kaikkea näkemäänsä, lukemaansa omaan elämään. Lopputulos on taattu. 

Facebookissa on koko sosiaalisen elämän kirjo. Heitä, joille elämä on pelkkää v*tt*s**t*n*n draamaa, heitä jotka seuraavat taka-alalla (ovat paikalla usein mutta eivät osallistu mitenkään), heitä jotka päivittävät joskus: sekä hyvää että huonoa, ja heitä, joille elämä on pelkkää ihanaa ja luksusta. Kukaan ei minusta ole aivan todellinen minänsä.

Ei some-elämäni eroa muusta mitenkään. En ole suosittu, en tykätty muutenkaan. Se kuitenkin kirpaisee, kun naamalle lävähtää kaveri-ilta, jonka jokaisen osapuolen tunnen. Ja he ovat siellä ja minä tässä. Samalla tavalla kaveri-ilta lävähtäisi kasvoille keskustelussa jossa se ohimennen sivutaan tai jossa sitä hehkutetaan. Some sentään antaa sen armon, ettei katkeruuden kyyneleitä tarvitse estää peitellä - niitä ei siinä hetkessä näe kukaan. 

Minä tunnen face kaverini ja tiedän millaista heidän elämä oikeasti on niin ei vaikuta se onnelliseksi kaiken maalaaminen.

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen face kaverini ja tiedän millaista heidän elämä oikeasti on niin ei vaikuta se onnelliseksi kaiken maalaaminen.

Voi olla että päivittävä haluaa vakuutellakin enemmän itselleen että asiat hyvin tai että ne ovat myös hyvin vaikka muutakin on niin kuin tietysti meillä kaikilla.

Minä en ole koskaan ollut Facebookissa ja olen säännöllisesti joutunut "kyllä sunkin pitää liittyä, siellä on KAIKKI" -painostuksen kohteeksi. Se, mihin olen kiinnittänyt huomiota, on se, että pahimmat jankkaajat ja painostajat myös valittavat Facebookista kaikkein eniten. Milloin ärsyttää jonkun statuspäivitys, milloin jonkun profiilikuvasta ei kunnolla tunnista henkilöä, milloin joku spämmää ihan liikaa pelikutsuja ja testituloksia, milloin jonkun poliittiset mielipiteet ottavat päähän ja milloin jotakuta stalkkaajaa ei millään tunnu saavan blokatuksi. En itse asiassa edes tiedä, miksi he ovat Facebookissa, koska koko palvelu tuntuu tuottavan heille vain pahaa mieltä. Sen verran olen kantaani pehmentänyt, että voisin luoda työprofiilin sinne (todennäköisesti järkevää, mikäli aion perustaa oman yrityksen) mutta yksityishenkilönä en sinne mene. Sen verran luotaantyöntävältä se toisten kyttääminen ja arvottaminen vaikuttaa.

Poistin facebook-profiilini 5 vuotta sitten. Se oli ihanan vapauttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole koskaan ollut Facebookissa ja olen säännöllisesti joutunut "kyllä sunkin pitää liittyä, siellä on KAIKKI" -painostuksen kohteeksi. Se, mihin olen kiinnittänyt huomiota, on se, että pahimmat jankkaajat ja painostajat myös valittavat Facebookista kaikkein eniten. Milloin ärsyttää jonkun statuspäivitys, milloin jonkun profiilikuvasta ei kunnolla tunnista henkilöä, milloin joku spämmää ihan liikaa pelikutsuja ja testituloksia, milloin jonkun poliittiset mielipiteet ottavat päähän ja milloin jotakuta stalkkaajaa ei millään tunnu saavan blokatuksi. En itse asiassa edes tiedä, miksi he ovat Facebookissa, koska koko palvelu tuntuu tuottavan heille vain pahaa mieltä. Sen verran olen kantaani pehmentänyt, että voisin luoda työprofiilin sinne (todennäköisesti järkevää, mikäli aion perustaa oman yrityksen) mutta yksityishenkilönä en sinne mene. Sen verran luotaantyöntävältä se toisten kyttääminen ja arvottaminen vaikuttaa.

Ehkä niistä huonoista puolista vaan puhutaan ääneen, voihan ihminen viihtyä työssäänkin vaikka työyhteisössä ei kaikista aina pitäisikään mutta se ei saa häntä huomaamaan vain noita huonoja puolia ja vaihtamaan työpaikkaa kun niitä hyviäkin puilia on. Kuten elämässä yleensäkin eri asioissa.

Täällä toinen, joka ei ole koskaan ollut facessa ja työni on IT, heehee.

Ei ole ikinä kiinnostanut + olen tiukka yksityisyyteni suhteen. Olisi kummallista omalla naamalla ja nimellä levitellä omia tietojani.

Vierailija kirjoitti:

Facebookissa on koko sosiaalisen elämän kirjo. Heitä, joille elämä on pelkkää v*tt*s**t*n*n draamaa, heitä jotka seuraavat taka-alalla (ovat paikalla usein mutta eivät osallistu mitenkään), heitä jotka päivittävät joskus: sekä hyvää että huonoa, ja heitä, joille elämä on pelkkää ihanaa ja luksusta. Kukaan ei minusta ole aivan todellinen minänsä.

Ei some-elämäni eroa muusta mitenkään. En ole suosittu, en tykätty muutenkaan. Se kuitenkin kirpaisee, kun naamalle lävähtää kaveri-ilta, jonka jokaisen osapuolen tunnen. Ja he ovat siellä ja minä tässä. Samalla tavalla kaveri-ilta lävähtäisi kasvoille keskustelussa jossa se ohimennen sivutaan tai jossa sitä hehkutetaan. Some sentään antaa sen armon, ettei katkeruuden kyyneleitä tarvitse estää peitellä - niitä ei siinä hetkessä näe kukaan. 

Juuri näin. Aivan samanlaista oli ennen Facebookiakin. Ihmiset jakavat elämästään tutuilleen hyvin erilaisia asioita. Jotkut jakavat kaiken, jotkut vain ilonsa, jotkut taas valittavat kaikesta. Facebook ei ole muuttanut asiaa mitenkään. 

Olin vuosia pois, sitten ystäväni houkutteli takaisin ja mitkä pahat mahakouristukset ja tunnemyrskyt sain.. Muistan alkushokin. Mut tein siitä paikan, jossa juuri minä viihdyn. Olen fbssa nykyään vain, koska saan sieltä myös tietoa/luen juttuja/vertaistukiryhmiä joihin en törmäisi muualla. Itsetuntemuksen lisääntyminen ja sen tajuaminen, että viihdyn juurikin parhaiten omassa tylsässä tavallisessa elämässäni, on auttanut hurjasti, ettei toisten hehkuttavat päivitykset ahdista. Elän kuin erakko omine tavoitteineni joka tapauksessa, koskaan en muutu tästä sen suhteen toisenlaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen face kaverini ja tiedän millaista heidän elämä oikeasti on niin ei vaikuta se onnelliseksi kaiken maalaaminen.

Voi olla että päivittävä haluaa vakuutellakin enemmän itselleen että asiat hyvin tai että ne ovat myös hyvin vaikka muutakin on niin kuin tietysti meillä kaikilla.

Saattaa olla. Siellä on yksi kahden erikoislapsen äiti joka kauppaan menneesäkin ilman lapsia tekee iloisen päivityksen kuinka sai vapaa-aikaa itselleen.

Tiedän että hänellä on todella vaikeaa ja toinen lapsi olo juuri leikkauksessa.

Ehkä hän haluaa vakuuttaa että kyllä minä jaksan enemmän itselleen kuin muille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen face kaverini ja tiedän millaista heidän elämä oikeasti on niin ei vaikuta se onnelliseksi kaiken maalaaminen.

Voi olla että päivittävä haluaa vakuutellakin enemmän itselleen että asiat hyvin tai että ne ovat myös hyvin vaikka muutakin on niin kuin tietysti meillä kaikilla.

Saattaa olla. Siellä on yksi kahden erikoislapsen äiti joka kauppaan menneesäkin ilman lapsia tekee iloisen päivityksen kuinka sai vapaa-aikaa itselleen.

Tiedän että hänellä on todella vaikeaa ja toinen lapsi olo juuri leikkauksessa.

Ehkä hän haluaa vakuuttaa että kyllä minä jaksan enemmän itselleen kuin muille.

Voi. Tollasesta päivityksestä on pakko tykätä. Tsemppiä hänelle.

Miksei kukaan uskalla sanoa miten naurettavaa on ottaa kuva omista varpaistaan ja vieressä viinilasi ja edessä järvenpinta?

Teksti: "Kesä!"

"Kaverit" peukuttaa ja hymiöi, ihanaa, nyt on ihanaa!

Mitä ihmeellistä näissä elämän triviaaleissa arkipäiväisyyksissä on? Vaikka millaisen kuvan vaihtaisi profiilikuvakseen, sellaisen joka ei ole edustava eikä onnistunut, sataa kommentteja "ihana Minna!"

Haloo, kuka ylipäänsä nimittää tuttavaansa päin naamaa ihanaksi??

Facebook tekee meistä laiskoja, arvostelukyvyttömiä pösilöitä, ja ilmeisesti myös tyhmiä.

Tyhmyyden huippu on jakaa henkilötietojaan, reaaliaikaisia lomatietojaan ja kuvaansa asuinpaikastaan nettiin. Ei tartte sitten valittaa, kun loman aikana koti on käyty tyhjentämässä.

Selailin vanhan lukiokaverini facebookia. Hän asuu samalla paikkakunnalla. Emme ole missään tekemisissä. Valmistuimme suurin piirtein samoihin aikoihin samasta (tämän kaupungin) yliopistosta, suurin piirtein samalle alalle. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin muistin hänet - ja katsoin kaverit, kuvat, jne.  Sama lukioikäinen vastentahtoisuus häntä kohtaan heräsi - vaikka nykyään ymmärrän, että kyseessä on varmasti ihan kiva ihminen. 

Olen vasta viime aikoina liittynyt faceen.  Katsoin vanhoja nimiä lukioajalta.  Samoin nykyisen kotipaikkani yhteisiä tuttujamme. Masennuin tosi pahasti - minulla ei ole työelämä auennut tällä paikkakunnalla toisin kuin lukiokaverillani. Monella näyttää menevän hyvin, ovat työssä opettajina kuka missäkin. Mutta minä en, vuodesta toiseen työttömänä!

Tulin kateelliseksi. Olen työtön korkeastikoulutettu. Olen ulkopuolinen kaikesta.

Facebook vie mielialaa - joka on jo valmiiksi matala johtuen pitkäaikaistyöttömyydestä - alaspäin. Ainoa viisas teko lienee olla poissa facebookista - jonne siis vasta liityin.

Tiedän, että tämä tunne on lapsellinen, tämä kateus/masennus, "toisilla menee hyvin, mulla ihan paskasti". Miten tästä voi päästä eroon?

Itselläni tuo Face- tili nykyään on lähinnä vaan tuon messengerin takia. Sitä kun on kuitenkin kaikkien kanssa helpompi käyttää tuon tilin yhteydessä. Harvoinpa enää itse Facea viitsin päivitellä, tyyliin korkeintaan muutama kerta vuodessa. Uusia kavereitakaan tuonne en juuri kaipaa. Kyllä tuolla kaikki on vaan enemmän tai vähemmän sitä esittämistä ja näyttämistä🃏. Ja mikään feikki ei vaan jaksa kiinnostaa....Uskon, että saattaa vielä joskus tulla sekin päivä, kun tuon tilini suljen. Tuskin menettäisin siinä juuri mitään. Ja kyllä koen myös, että minua on tietyllä tavalla kiusattukin tuota kautta. Se on juuri sitä, että toisen kustannuksella saa näyttää oman "mahtavuutensa ja erinomaisuutensa".