Miltähän se tuntuu, kun nuorin on 17-18-vuotias?

Surulliselta ja yksinäiseltä kun kukaan ei enää tarvitse eikä kumppaniakaan ole. Silti aina pieni huoli.

Mun ainokainen täyttää kohta 17. Ihan mahtavaa ja paranee koko ajan. Murrosikä luojan kiitos takana, muitakaan vaiheita en ole kaivannut. Kai sitä kasvaa lapsensa mukana.

Mahtavalta tuntuu kun juniorikin on jo 18 ja kaikki lapset on kasvatettu täysi-ikäisiksi ilman suurempia ongelmia.

18-vuotias on nuorin, abi ja muuttanut tyttöystävänsä kanssa yhteen. 

Vähän liian aikaisin mielestäni, mutta asunto on tytön vanhempien omistama ja siinä mielessä helpporatkaisu. Eivät siis peri mitään vuokraa, vaan maksavat vastikkeetkin. 

Poika käy n. kerran viikossa. Välit ovat muuttuneet äiti-lapsi -suhteesta enemmän ystävyyden suuntaan. Aina on mennyt hyvin meillä, mutta jotenkin vielä paremmin, kun ei ole huolehtijan roolia niin vahvasti. 

Se on elämää, että lapsi on omillaan. Ei siinä mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Mun ainokainen täyttää kohta 17. Ihan mahtavaa ja paranee koko ajan. Murrosikä luojan kiitos takana, muitakaan vaiheita en ole kaivannut. Kai sitä kasvaa lapsensa mukana.

Muuten sama juttu, paitsi että ainokainen on jo 18.

Kivalta se tuntuu kun poika pääsi yliopistoon 18 v ja sinne vielä minne halusi. 

Nuorin, 19 v on vielä kotona, kirjoittaa loppuun lukiosta keväällä, vanhempi jo muualla opiskelemassa. Hyvä vaihe elämässä, lapsiin mukavat välit , eivät tarvitse enää jatkuvaa hoitoa kuten pieninä vaan huolehtivat itsestään. Jutellaan paljon, kiistelläänkin maailman asioista, naurattavat äitiään milloin milläkin jutuilla joista olisin ilman heitä täysin tietämätön. Miehen kanssa taas paljon laatuaikaa, kahdenkeskisiä reissuja ja tekemistä. Kaikki vaiheet ovatminusta olleet hyviä, pitkä urantekovaihe ennen lapsia, kiireinen pikkulapsiaika, hauska lasten kouluaika, luonnetta kasvattava murrosikäaika ja nyt aika nuorten aikuisten kanssa. Ehkä joskus tulevaisuudessa mummoaika? Sekin olisi mukavaa.

Saiskin piukeeta 17-vuotiasta.