Paransiko naimisiin meneminen suhdettasi jollakin tavalla?

ei. päinvastoin

Ei muuttanut mielestäni mitenkään. Olimme olleet kyllä muutenkin niin pitkään yhdessä ennen avioliittoa, että eipä se ollut mikään yllätys.

Ihan samanlaista kuin seurustelun/avoliiton aikana. Ei se nimi papereissa mitään muuttanut suhteessa.

Sitä on muistaakseni tutkittu että jos on ensin monta vuotta yhdessä ja menee sitten vasta naimisiin niin sen jälkeen tulee helposti ero.

Ei voi sanoa, että paransi, koska suhde on aina ollut enemmän kuin hyvä. Rakkauden takia menimme naimisiinkin. Kuitenkin mielestäni suhde parani sillä tavoin, että jos mahdollista on molemmin puolin vieläkin turvallisempi ja vakiintuneempi olo oman rakkaan rinnalla.

Vierailija kirjoitti:

Sitä on muistaakseni tutkittu että jos on ensin monta vuotta yhdessä ja menee sitten vasta naimisiin niin sen jälkeen tulee helposti ero.

Onkohan tässä taustalla se, että yritetään korjata parisuhdeongelmia menemällä naimisiin?

Kyllä se parantaa, jos suhteen tarkoitus on päästä hyötymään toisen omaisuudesta.

Ihan yhtää ihanaa on kuin ennen avioliittoakin, nyt se vaan on virallisestikin ihanaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se parantaa, jos suhteen tarkoitus on päästä hyötymään toisen omaisuudesta.

Avoliiton jälkeen aukeaa rahahanat, kun vihdoin pääsee naimisiin? Lompakkohullu taas löytänyt tiensä keskusteluun.

Ei muuttanut mitenkään.

Huononsi huomattavasti! Nyt kaikki on itsestään selvää kunnes kuolema meidät erottaa. Puuduttavaa ja tylsää. Kuolemaan saakka kestävä ihmissuhde halvaannutti meidät molemmat ja lapset alkoivat syntyä 9 kk häiden jälkeen. Nyt lapsia on kolme ja olen älyllisesti tylsistyneempi kuin koskaan. Seksi ja romantiikka on jotain mitä näkee elokuvissa, jos ei nukahda alkutekstien aikana!

Meidän parisuhde parani, tosin se oli loistava jo valmiiksi. Meille syntyi sellainen perhe-kokemus, en osaa asiaa selittää mitenkään hyvin. Koin mieheni perheekseni voimakkaammin.

Uskon että avioliitto ei huonoa suhdetta paranna, mutta onnellista suhdetta lujittaa.

Minä oon ollut avomieheni kanssa jo 10-vuotta, eikä edes kihloissa olla. Sentään saman katon alla. Ei lapsia.

Haluaisin naimisiin, mutta mies ei.

Ei. Enemmänkin alkoi ahdistamaan, kun tuli tunne, että on sidottu nyt toiseen, eikä suhteesta pääse niin helposti pois. En siis mennyt naimisiin ns. rakkaudesta, vaan enemmänkin siitä järkytyksestä, että olin todella nuori ja vahinkoraskaus ja naimisiin meno "kuului" asiaan. Nyt tiedän että ei, ei se kuulu ja naimisiin pitää mennä vain ja ainoastaan rakkaudesta.

Mentiin viisumisyistä naimisiin ja siinä mielessä kyllä, että automaattinen oleskelu- ja työlupa vähensi yhden stressitekijän pois elämästä. Ei se sinänsä muuten parisuhteen sisältöön ole vaikuttanut mitenkään mutta ei kai sen pitäisikään. Paitsi että on toki ihan kivaa ostaa jollain verukkeella samppanjapullo edes kerran vuodessa. Samalla tekosyyllä käydään myös ulkonä syömässä tai tehdään jotain muuta spesiaalimpaa kun ei tuota tule muuten harrastettua.

Ja toki voi olla rauhallisin mielin, että jos toiselle käy jotain niin tietää ettei kumpikaan putoa tyhjän päälle. Ehkä se on tuonut sellaista perusturvallisuutta, jonka päälle on helppo rakentaa muuta.

Eli juuri kenenkään suhde ei ole parantunut, ja joidenkin jopa huononee.

Tämä vahvisti epäilyni.

Otan asian puheeksi omassa suhteessani.

 Kiitos!

Vierailija kirjoitti:

Koin mieheni perheekseni voimakkaammin.

Niin minäkin, mutta mies ei. Päinvastoin.

Olimme olleet 5 v. yhdessä, asuttu 3v.

Naimisiinmenon jälkeen ilmeni käytännössä, että mies suhtautui avioliittoon kuin opiskelija, joka luulee, että pääsykokeisiin lukeminen on viimeinen ponnistus, jota tarvitaan tutkinnon saamiseksi.

Ilmeni myös, että mies ei välittänyt enää vaivautua oikein minkään eteen, ja minä olin hänelle itsestäänselvyys. Toisaalta hän oli yhä takertuvien vanhempiensa pyöritettävänä. Vanhemmat puolestaan odottivat, että synnytän heille lapsenlapsen, se olisi poika ja nimikin oli jo päätettynä, mikä mulle annettiin tiedoksi.

Ja vielä ilmeni, että mies oli seurusteluaikana teeskennellyt pitävänsä monista asioista minun mielikseni. Mutta eihän kukaan jaksa esittää muuta kuin on loputtomiin.

Kun toisen pään sisään ei näe, niin ainoa aksessi hänen ajatuksiinsa ja tunteisiinsa on kuunnella mitä hän sanoo, mutta ennen kaikkea katsoa mitä hän tekee. En ollut osannut katsoa oikeita asioita, en nähnyt merkkien vakavuutta. Tottakai, yritin puhua, keskustella, kerroin toiveistani. Hyödytöntä, raastavaa, uuvuttavaa. Etenkin kun toinen keskusteli parhaiten tietokoneen kanssa.

Joten avioliittomme osoittautui säälittäväksi farssiksi, jota silti jatkettiin pitkään. Yksi selitys lie, että kun asiat on tarpeeksi perseellään, se on niin räikeää, että sitä on vaikea uskoa todeksi.

Nyt olen eronnut, viisaampi ja paljon vanhempi.

Avoliitossa 15 vuotta ja 1 lapsi. Emme olleet edes kihloissa, kunnes päätimme mennä naimisiin. Nyt avioliitossa 8 vuotta. Meidän kohdallamme naimisiin meno oli ikäänkuin sinetti siihen saakka hyvälle parisuhteelle . Näin myös on. Sitä kautta olemme entistäkin läheisemmät ja varmemmat, että tässä on loppuelämän suhde. Emme juhlineet kuin kahden kesken ja sukulaisillekin kerroimme avioliitosta vasta aika kauan myöhemmmin (pidimme omat sukunimet). Juhlimme tapaamisemme vuosipäivää, hääpäivän yleensä unohdamme. Molemmat

Ei kai kukaan niin kuvittele? En mennyt naimisiin sen takia.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai kukaan niin kuvittele? En mennyt naimisiin sen takia.

Miksi sitten?