Lue keskustelun säännöt.
Yksinhuoltajat, kuinka kestätte yksinäisyyttä ja keneltä pyydätte apua?
29.09.2017 |
Olen neljän lapsen tuore yksinhuoltaja. Nuorin lapsistani on vauva, myös kaikki muut alle kouluikäisiä. Olen hyväksynyt sen tosiasian, että toimin tyhmästi ja perustin perheen miehen kanssa joka ei halunnut olla aviomies eikä isä. Pärjään lasten kanssa, olenhan hoitanut heidät alusta asti käytännössä yksin. Silti yksinäisyys ottaa välillä vallan, tyhjyys ja kaipaus on riipivää vaikken oikein edes tiedä mitä kaipaan, onhan minun oikeasti parempi olla yksin.
Kuinka te muut olette päässeet tästä tunteesta eroon? En kaipaa vieraita miehiä, enkä ex-miestänikään henkilökohtaisesti, mutta usein huomaan odottelevani jotakin kotiin.
Entä kuinka te olette saaneet arjen toimimaan kun sattuu jotain yllättävää, esimerkiksi kun yksi lapsista joutuu sairaalahoitoon ja itse pitäisi päästä mukaan? Olen aika yksin, pärjään kyllä mutta kaikki erityistilanteet ovat alkaneet pelottamaan. Minulla ei ole vanhempia tai ystäviä joille voisin viedä lapsilauman yllättävän tilanteen sattuessa hoitoon. Mitä silloin yleensä tehdään?
Terveisin aloittelija, mutta varmasti ihan potentiaalinen sellainen
Kommentit (8)
Lapset onneksi jo isoja joten en tarvitse hoitoapua. Tukea vanhemman kanssa joskus tarttisin, mutta ei ole ketään keltä pyytää.
Yksinäisyys ja hiljaisuus kyllä kammottavaa kun ei teinitkään kotona viihdy. Läheisyyttä kaipaan, mutta exältäkään en oikeastaan koskaan saanut läheisyyttä niin en voi edes kuvitella että joku haluaisi mun vieressäni sohvalla köllötellä ja silitellä. Jospa tää oli mun harjoituselämä ja seuraavassa saisin jo rakkauttakin ♡
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole yksinäinen, koska menin opiskelemaan ja töihin. Kotona ollessa olikin puuduttavaa ja jossain määrin myös yksinäistä. Olen tyytyväinen näin, vaikka arki onkin tavallaan kuormittavampaa.
Pyydän apua vanhemmiltani ja sisaruksiltani. Harvoin tosin tarvitsee mitään pyytää. Lähinnä jos lapsi on sairaana ja minulla joku tärkeä koulujuttu.
Mun ystävä-ja sukulaispiiri pysyivät ja ovat pysyneet tiiviisti rinnallani. Läheiset välit eivät ole koskaan kadonneet.
Nyt jo vuosikausia on ollut uusi mies ja hänestä pitävät kaikki.
Tilanteeni on ollut helpompi, koska on vain yksi lapsi ja minä suorastaan nautin yksinolosta.
Vaikeinta on ollut olla itse sairas, vatsatauti on se pahin. Ei siinä muuta kuin matalat tavoitteet päiville silloin. Kunhan pysytään hengissä ja lapsi saa jotain syötävää eikä satu mitään. Katsokoon silloin vaikka koko päivän telkkaria tai syököön sipsejä. Arkena meno on kuitenkin toinen.
Olen palkannut hoitoapua, netistä löysin jostain lastenvahtisivustolta. Kallista oli eli vain pakkotilanteissa tämä.
Voisitko hakea tukiperhettä? Tai jotain vastaava.
Helvetillistähän se on. 😅 Lastensuojelun kautta olen saanut apua silloin, kun tilanne on eron jälkeen kriisiytynyt, mutta muutama esimerkki ihan tavallisesta arjesta ilman tukiverkkoa.
Vanhimman pojan oli kerran pakko jäädä sairaalaan tiputukseen. Onneksi hänet sai jättää sinne yksin, koska muuten olisi ollut muiden lasten sijoitus uhkana, kun heitä ei tietenkään voinut ottaa mun kanssa yöksi sairaalaan. Menimme sitten heidän kanssa kotiin, ja aamupäivästä haettiin poika takaisin, kun onnistui.
Ei ole sellaista läheistä ihmistä, joka voisi kriisin tullessa vain päästä paikalle ja ottaa muut lapset hoitoon.
Toinen tilanne oli hiljattain: talomme hissi meni viikonlopuksi rikki. Olin itse raskaana ison mahan kanssa ja kotona oli neljä pientä lasta sekä rattaat. Huoltoa ei viikonloppuna tullut, koska talossa ei ollut pyörätuolipotilaita. 😅 Siinä sitten oltiin jumissa kolmannessa kerroksessa, koska en pystynyt lähtemään neljän pienen lapsen, rattaiden ja ison raskausmahan kanssa portaita alas.
Näissä tilanteissa sitä todella huomaa, miten yksin voi olla, kun tukiverkkoa ei ole. Ei ole ketään, joka voisi kriisin hetkellä vain tulla ovesta sisään ja ottaa koppia lapsista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En koe mitään tuollaista. En tosin olen yh vaan vuoroviikkovanhempi. Viikko lapsia. Viikko komeroa. Toista. Näin on erittäin hyvä. En tarvitse naista pilaamaan tätä
Avaus 2017, ja silti sanon, että eihän yksinhuoltajuus yksinäisyyttä tarkoita. Mulla on hyvä tukiverkosto ja kavereitakin. Jos olisi sairaalareissua tiedossa, niin mun äiti tai sisko tulisi lasten kanssa tai exsän vanhemmat.
Vaikka mies oli mätä, niin hänellä on kivat vanhemmat. Eksän vanhemmat muutenkin ovat lasten elämässä paljon. Esim teen vuoroduunia, niin tulevat silloin pyörittämään arkea.
Appi toisinaan sanoo, että pilasivat sen ainoon lapsensa. Olivat aivan liian höveleitä.
Mä en ollut koskaan yksinäinen, toki lapseni olivat isompia silloin. Olin 3vuotta 3 lapsen (6-15v) yksinhuoltaja.
Samana aikaan erosi 2 hyvää ystävääni joten pidin heidän kanssaan yhteyttä tosi paljon, kävimme mm joka toinen sunnuntai ja kerran viikossa arkena tanssimassa vakioita (selvinpäin tietty). Isolla porukalla sitten lasten kanssa reissattiin tai tavattiin jonkun luona ja laitettiin ruokaa yhdessä. Päivittäin soiteltiin.
Isäni asui lähistöllä ja oli mielellään lapsenvahtina jos tarvitsin, bioisästä kun ei apua hirveästi ollut. Mulla oli muitakin hyviä ystäviä niin työn puolesta kuin muutenkin ja yhteydenpitoa ahkerasti. Asuin myös pienkerrostalossa jossa meitä oli sattumalta 6 yh äitiä ja nuorimmat lapset suunnilleen samanikäisiä. Ovet käytävään oli aina auki ja lapset liikkuivat laumana sen mukaan missä leikittiin ja missä oli parasta ruokaa tai pullaa tarjolla:) Hyvin yhteisölliset 3 vuotta!
Toki kaipasin rakastavaa kumppania ja fyysistä läheisyyttä mutta oman ajan vähyys vähän rajoitti sitä. Sellainen löytyi sitten lopulta työpaikalta ja uutta elämää on eletty yhdessä jo 21v
Tsemppiä! Yritä löytää samassa tilanteessa olevia ystäviä joiden kanssa voisit vaihdella vahtivuoroja, jakaa arkea jne.