Miten toimia ylimielisen, huonosti käyttäytyvän teinin kanssa?

Ainokaiseni on nyt astunut murrosiän aallokoihin ja tuntuu, ettei nämä aallokot aio olla meille helliä... Asumme siis lapsen kanssa kahdestaan, isän uuden perheen luona vierailee säännöllisesti ja sinänsä olemme molemmat (sekä muut läheiset aikuiset) aktiivisesti mukana hänen elämässään. Itse olen aina ollut rauhallinen viilipytty, isänsä on aina ollut aika temperamenttinen ja jo lapsena kävi selväksi, että tämä tulinen luonne on periytynyt tyttärellemme. Ehkä siksi en aina osaa ymmärtää enkä toimia oikein, kun toinen on tulta ja tappuraa pienestäkin ärsykkeestä, hyvässä ja pahassa.

Nyt on esiintynyt koulussa todella huonoa käytöstä, kuten tavaroiden "lainailu" luvatta (kutsun sitä varastamiseksi, vaikka kuinka olisi aikonutkin palauttaa), tuntien häiriköimistä, aikuisten härnäämistä (kyllä, juuri se ärsyttävä massateini joka huutelee vieraille aikuisille, hävettää!) jne. Ihan tavallisen kasvatuksen on saanut, aina ollaan puhuttu oikean ja väärän eroista, opetettu pyytämään anteeksi, kunnioittamaan muita ihmisiä, olemaan empaattinen, olemaan varastamatta, loukkaamatta jne. Ja nyt kaikki ne opit tuntuvat valuneen päästä.

Näitä tilanteita selvitellessä olen huomannut parhaaksi toimintatavaksi pysytellä liioitellunkin rauhallisena, koska jos yhtään lähden tunteiden vietäväksi niin se lisää bensaa liekkeihin, totta kai itseä ottaa päähän ja tekisi mieli raivota kuinka kamala pentu se toisinaan on enkä ole tuollaista kasvattanut ja tekisi mieli luovuttaa se johonkin laitokseen, mutta jos yhtään annan tyyneyden pettää niin teini oikein riemastuu!

Mutta juuri noin minä toisinaan tunnen. Missä on menty näin pieleen ja miten tästä eteenpäin? Ärsyttävintä on, että kun yritän puhua rauhallisen aikuisen tavoin oikeasta ja väärästä, niin sen sijaan että hänessä näkyisi ripaustakaan nöyryyttä, hän on täynnä omaa egoaan, ylimielinen, koppava ja vähättelevä.

Tavallaan ymmärrän, että kuuluu teini-ikään ja ehdottomasti ymmärrän, että pitkin matkaa on tullut varmasti tehtyä äitinä virheitä, mutta tuntuu että aika kalliin hinnan nyt saa maksaa, vaikka parhaansa on yrittänyt. Ja neito on vasta 14, lord have mercy......

Hyvinä puolina hänessä mainittakoon, että ei koskaan nimittele minua eikä kiroile kotona eikä oikeastaan edes korota ääntään ja kun tilanteen ihan täysin rauettua (tähän voi mennä parikin päivää, että aika on kypsä) puhutaan, niin osaa myös pyytää anteeksi ja analysoida käytöstään. Mutta se viileä sivaltelu ja ylimielisyys siinä hetkessä kyllä puree pahan kerran. Välissä on ikään kuin muuri, eikä mitkään puheet mene läpi kuoren alle, ei mitään oikeaa kontaktia synny. Huh, tietää kyllä tosissaan kuinka puolestaan minun pinnan alle pääsee ikävimmällä tavalla, taitaa tuntea äitinsä.

Kaipaisin lohduttavia tarinoita kanssaäideiltä tai teiltä, jotka ovat tämän ajan jo läpi eläneet. Mitä tässä pitäisi tehdä? Mitään kouriintuntuvia rangaistuskeinoja ei oikein ole, ei ole mitään pelaamista tai muuta niin tärkeää, mitä voisi käyttää. Nyt on kotiaresti päällä juuri tuosta lainaamisesta (varkaudesta), mutta kavereiden rajoittaminen onkin melkein ainoa. Puhelimesta luopuu näennäisen mielellään, rahaa ei sano tarvitsevansa jne. Osaa luopua kaikesta näissä tilanteissa, sekään ei näytä tuntuvan rangaistuksena.

Suorastaan pelkään kauanko kotiarestikaan toimii, enhän minä väkivalloin voi estää, jos hän päättää joku kerta sitäkin uhmata ja ei vain tule koulusta kotiin tms. Rangaistusten keksimisen sijaan haluaisinkin kuulla jotain toimivampia, kannustavampia keinoja.

Vai onko niitä. Onko kaikki toivo menetetty seuraavaksi ~5 vuodeksi.........