Te joiden lapsi/lapset ovat muuttaneet lähiaikoina omilleen

Viestejä laitellaan muutaman päivän välein, nähdään aika harvoin. Ovat olleet ulkomaillakin osan aikaa ja armeijassa. Kun ovat lähempänä, nähdään 2-3 kertaa kuukaudessa, käydään lounaalla tai tulevat kotiin syömään. Toinen vähemmän, kun asuu avoliitossa, sinkku käy useammin. Kyllä minä luotan, että pärjäävät, apua saa pyytää ja autan mielelläni, mutta koitan olla tuppautumatta.

Miehen poika muutti, joten mies soittelee parin päivän välein. Poika haluaa myös pari kertaa viikolla lainata autoa, eli on häntä näkyny.

Vähän jännittää kyllä. Mutta miksi ei pärjäisi?

Meillä 2 lasta muuttaneet omilleen. Pidämme yhteyttä hyvin usein whatsappin kautta ja lapsemme käyvät n.kerran kahdessa kuukaudessa meillä. He asuvat n.150km päässä. Käymme myös heidän luonaan aina, kun mahdollista. Pärjäämisessä ei ole ollut ongelmia. Autamme toki heitä aina, jos jotain tarvitsevat, mutta harvoin tuntuvat mitään konkreettista tarvitsevan, ennemmin henkistä tukea.

Ikävä on naurua ja tytön höpötystä. Nuoren elämä on kiireistä opiskelun, työn ja poikaystävän kanssa. Melkein päivittäin soittaa ja hyvä näin.

Kiitos teille, jotka jo jaoitte kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Ikävä on naurua ja tytön höpötystä. Nuoren elämä on kiireistä opiskelun, työn ja poikaystävän kanssa. Melkein päivittäin soittaa ja hyvä näin.

<3<3

Minusta on uskomatonta lukea näitä. Miten jollain on tuollaiset välit?

Minä muutin opiskelemaan lukion jälkeen 150 km päähän kotoa. Muuttoapua en saanut. Isä ei ollut kiinnostunut puhumaan kanssani puhelimessa puoleen vuoteen. Äiti ryyppäsi rankasti koko nuoruuteni (mistä syystä lähdin heti kun voin) ja lähtöni jälkeen ryyppääminen vain paheni. Ennen syy oli siinä, kun lapsiperheen äitinä oli niin rankkaa, ja lähtöni jälkeen syy oli se, että on niin kauheaa olla autiossa talossa. Hän soitteli minulle noin kerran viikossa, aina tuhannen kännissä, joten lopetin puhelut aina hyvin lyhyeen. Nyt olen 40-vuotias ja soittelemme noin kerran kuussa tai kahdessa. Isäni kanssa taisin puhua viimeksi viime jouluna.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on uskomatonta lukea näitä. Miten jollain on tuollaiset välit?

Minä muutin opiskelemaan lukion jälkeen 150 km päähän kotoa. Muuttoapua en saanut. Isä ei ollut kiinnostunut puhumaan kanssani puhelimessa puoleen vuoteen. Äiti ryyppäsi rankasti koko nuoruuteni (mistä syystä lähdin heti kun voin) ja lähtöni jälkeen ryyppääminen vain paheni. Ennen syy oli siinä, kun lapsiperheen äitinä oli niin rankkaa, ja lähtöni jälkeen syy oli se, että on niin kauheaa olla autiossa talossa. Hän soitteli minulle noin kerran viikossa, aina tuhannen kännissä, joten lopetin puhelut aina hyvin lyhyeen. Nyt olen 40-vuotias ja soittelemme noin kerran kuussa tai kahdessa. Isäni kanssa taisin puhua viimeksi viime jouluna.

Olen huomannut lähipiiristäni, että ihmiset pitävät todella kurjia juttuja ihan normaalina, kun ovat itse sellaista kokeneet.