äitini ehdottaa koko ajan tapaamisia ja järjestää jotain

Ymmärrämme ongelmasi. Kurjaa kun on äiti, ja vielä tuollainen joka haluaa viettää kanssasi aikaa. Ihan persuksista. Koetahan kestää.

Mitäs jos panisit välit poikki kokonaan. Oisko mitään?

Kirjoitapa äidillesi kirje, hyvin mietitty ja asia hyvin selitettynä. Ei haukkumisia, vaan asia asiana, siis miksi tarvitset omaa aikaa. Lähetä se tai anna äidillesi, kun tapaatte. Itse olen käyttänyt kirjettä vähän samanlaisessa tilanteessa, kun puhumalla ei ole uskottu. Kirjoitettu teksti on joskus yllättävänkin voimakas viesti, jonka luettuaan ihminen syventyy asiaan paremmin ja miettii lukemaansa, toisin kuin keskustelussa, jossa asiasta tulee väittely ja inttäminen on pääasia.

Muista sitten kun oma lapsesi on aikuinen, ettet ikinä koskaan ole missään yhteydessä!!

Tuttua. Vaikka tapaamiset olivat yleensä oikein kivoja, ei sitä vaan jatkuvasti jaksa. Varsinkin nuorena aikuisena haluaa vielä rakentaa omaa minäkuvaa, omaa arkea jne. Ajauduimme siihen, että jatkuvasti piti valehdella jotain menoja, kun ei se että haluaa vaan olla ja mennä vaikka lapsen kanssa metsäretkelle ole mitään verrattuna siihen, että mentäisiin mummon kanssa päiväristeilylle tms. Vanhemmat saattoivat vaan päättää, että tiettynä päivänä tavataan ja ilmestyä ovelle kiellosta huolimatta. Kauhea syyllistäminen, jos sanoin olevani vaikka väsynyt.

Kirje vain pahensi asiaa, alkoivat uhkailla itsemurhalla jne (tai äiti uhriutui ja isä haukkui, kun järkytän äitiä). Lopulta oli pakko katkaista välit kokonaan. Pari kertaa on vuosien mittaan yritetty pitää jonkinlaista yhteyttä, viikossa ajautuu takaisin samaan. Mikään tavataan kerran kuussa ei todellakaan riitä. Joten ei sitten, olkoot keskenään.

Äitisi taitaa olla yksinäinen ja kaipaa seuraasi. Entä lapsesi, kaipaako hän isoäitinsä seuraa?

Jotenkin tuli vähän ankea olo kirjoituksestasi.

Vierailija kirjoitti:

Äitisi taitaa olla yksinäinen ja kaipaa seuraasi. Entä lapsesi, kaipaako hän isoäitinsä seuraa?

Jotenkin tuli vähän ankea olo kirjoituksestasi.

Oli yksinäinen tai ei, ketään ei voi velvoittaa itselleen seuraa pitämään. Tapaamisia pitää olla sen verran, että kumpikin aidosti haluaa nähdä.

Vierailija kirjoitti:

Tämän kuun aikana hän on kysynyt jo seurakseen lyhyelle ulkomaan matkalle, uimaan, järjestämiinsä sukukutsuihin joiden aihe on muuten vaan, jotain muutakin. Sitten loukkaantuu, jos kieltäytyy näistä. Joskus toki mulle käy, mutta useimmiten ei käy tai ei suoraan sanottuna huvita. Ymmärrän, että äidillä on välillä "oikeus" vaatia tapaamaan aikuisia lapsia - mutta näemme useasti muutenkin muuten vaan, esim. hän käy kahvilla meillä, ja vietettiin jo juhannusta samassa paikassa ym. Olen naimaton ja parisuhteeton, mulla ei ole kuin osa-aikaisia töitä (ja osa-aikainen työkyvyttömyyseläke) ,yksi lapsi. Tuntuu, että äiti ei ymmärrä, että minä ja lapsi ollaan silti perhe, jolla on oma elämä vaikka mulla ei parisuhdetta ja paljon töitä olekaan. Suuri osa arjesta aika kuluu sairauden hoitoon, lapsen kanssa, kotitöihin ,omiin harrastuksiin ja ystäviin. Lisäksi nämä menot joita äiti keksii on usein sellaisia, että niihin on aikaa pari viikkoa tai viikko. Mulle sattuu joskus viikko, pari, ettei ole yhtäkään lääkärikäyntiä tai fysioterapiaa, ja nautin joskus siitä ettei ole niin paljon aikatauluja. Ymmärrättekö ongelmaani?

Olen yrittänyt puhua joskus ja sanoa suoraankin että tarvitsen mielellään vähän etäisyyttä välillä,ei ole ollut vaikutusta.

Kellään ei ole mitään oikeutta vaatia toista aikuista tapaamaan. Aikuisena ihmissuhteiden kuuluu perustua siihen, että halutaan viettää jonkun kanssa aikaa. Ei se, että ollaan sukua, muuta sitä mitenkään.

Suosittelen, että mietit itse kuinka usein oikeasti haluat tavata ja kerrot nämä rajat selkeästi äidillesi. On se sitten kerran viikossa, kuukaudessa tai jotain ihan muuta. Oma äitini on myös hieman rajaton suhteessa meihin aikuisiin lapsiin, mutta olemme ottaneet tavaksi käydä joka toinen sunnuntai lounaalla, ellei ole juuri joku reissu/lasten turnaus tms. Soitellaan tiistaisin ja perjantaisin mun työpäivän jälkeen. Tämä rytmi on rauhoittanut häntä tapaamisten suhteen, koska tietää aina selkeästi, koska taas nähdään ja että häntä ei ole hylätty. Itselläkin ehtii parissa viikossa tulla jo sellainen fiilis, että on kiva jutella äidin kanssa.

Aina jos olen äidilleni mukava ja vaikkapa laitan hänelle jotain muuten vaan viestiä, niin sitten alkaa pommittaa viesteillä ja kutsuilla,kun innostuu , että olemme taas läheisiä. Sitten taas ahdistun ja otan etäisyyttä. Olen pitkään syyllistynyt kun en osaa olla hyvä tytär, mutta nyt vasta kun oma lapsi on vähän isompi, olen tajunnut että ei vika taidakaan olla ihan vaan minun. Olen jo nyt kun lapseni on täyttämässä yhdeksän alkanut valmistautua siihen, että kohta hän on nuori, sitten aikuinen,ja aikuisena saattaa asua vaikka niin kaukana että tavataan harvoin. Haluan olla sellainen äiti, jonka puoleen saa aina kääntyä, mutta itsenäistymistä en halua estää vaan kannustaa. Siksikin että tämä aika menee ohi, haluankin nauttia nyt lapsen kanssa omasta perheestä. Odotan tavallaan myös sitä,kun saan elää ei-kapsiperhe-elämää.

Usein jos äitini kanssa olen puhunut siitä kun hän niin paljon haluaa osallistua elämäämme, hän sanoo jotain siitä, että ollaan kuitenkin perhettä,onhan se nyt ihan normaalia nähdä ym. Äitini ei ole tainnut ottaa huomioon sitä, että on myös normaalia olla näkemättä paljon. Just esimerkiksi kerran kuussa tapaaminen on jo aika paljon minusta.

Lapsi viihtyy mummunsa kanssa ja annan siellä kyläillä ja joku reissukin voisi tulla kysymykseen,jos siitä olisi ilmoitettu aiemmin kuin pari viikkoa etukäteen.

Kiitos ymmärtämisestä ja myös hyvistä vinkeistä!

Minä luultavasti yrittäisin rajojen vetoa kertomalla, koska tavataan seuraavan kerran. Tosin haastavaahan on, jos äiti ehtii väliin jo ehdottamaan ties mitä. Mutta silti kokeilisin vastatarjousta. "Ei, en pääse tiistaina, mutta jos nähtäisiin pe 15. päivä?"

Ymmärrän sua hyvin! Oma äitini oli eläessään yksinäinen ja kaipasi minua seuranpitäjäksi. Jotenkin tasapainottelin ja yritin olla loukkamaatta. Hän kuoli jo ajat sitten ja nyt seurankipeä on anoppi. Hän pyytelee hankalia juttuja, että ajan lasten kanssa bussilla mennäkseni hänen kanssaan museoon joka on tuhat kertaa nähty. Seuraavalla viikolla hän haluaa sitten arboretumiin ja kirppikselle jotka myös nähty juuri. Aikanaan halusi että menemme heille joka sunnuntai. Se tuntui liian sitovalta ja keksittiin että hän hakee tytön jumpasta ja mies hakee sitten tytön illalla. Lastenhoidollista apua siitä ei ole, mutta Näin anoppi sai varmuuden siitä että näkee lasta ja poikaansa varmasti viikottain. Siltikin voivottelee että haluaisi nähdä enemmän.

Voisitko sinä järkätä lapsellesi ja mummolle jotain säännöllistä puuhaa?