Lue keskustelun säännöt.
Haluaisiko joku keskustella surusta
27.07.2017 |
Googlasin aihetta ja paljolti liittyy kuolemaan. Itselläni oli noin 2,5 vuoden jakso jolloin surin elämäni ikävintä asiaa, sitä ettei minulla ole elämänkumppania eikä perhettä. Näin jälkeenpäin ajatellen se tuntuu kummalliselta, miten selkeästi suru oli läsnä vaikka pystyinkin esim käymään työssä. Muutkin huomasivat sen, kuinka kuulemma näytin joskus äärimmäisen surulliselta.
Sain masennusdiagnoosin ja pääsin terapiaan, mutta käsittelimme terapiassa aihetta varsin vähän. Silloin kun suru alkoi, minua suorastaan pelotti että ajaudun esim psykoosiin koska vointini oli niin huono. Surun laukaisi se kun olin rakastunut mutta mies valitsikin toisen kumppanin.
Kaipa se 2,5 vuotta oli surutyön tekemistä, koska sitten se vaan päättyi ja tunsin oloni taas normaaliksi. Varmasti terapiakon auttoi, koska oli ihanaa saada puhua monista vaikeista asioista ja ahdistuksista. Oli valtava helpotus kun suru hellitti otteensa.
Ihmetyttää näin jälkeenpäin miten kauan ja voimakkaana se kesti. Se vaan oli käytävä läpi. Minulla ei edelleenkään ole kumppania eikä perhettä, ja joskus tunnen alakuloa asiasta mutta samanlaiseen suruun en usko enää vaipuvani.
Millaisia surukokemuksia teillä on ollut ja oletteko parantuneet niistä?
Kommentit (5)
Jäin leskeksi yllättäen pitkästä avioliitosta. Suru oli musertava. Vuoden kuluessa pahin vaihe alkoi hiljalleen helpottaa. Nyt tästä on 7 vuotta. Edelleen on ikävä, mutta suru on ottanut hellemmän muodon. Enää ei puserra kurkusta vaan lähinnä läikehtii ajoittain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapseni kuoli seitsemän vuotta sitten. En usko, että ikinä pääsen siitä yli surusta. Ensin tuntui kuin olisin elänyt sumussa, en pystynyt syömään enkä nukkumaan. Tuntui kuin se ei olisikaan totta vaan paha painajainen, josta yritin herätä. Seuraavaksi tunsin suurta tuskaa, vihaa ja katkeruutta. Kaikki sanoi, että vuoden päästä se alkaa helpottaa. Tunsin epäonnistuneeni kun se ei mennytkään niin. Olin silti vihainen, halusin kai olla. Ajattelin, että jos luopuisin vihastani niin luovuttaisin samalla myös lapseni suhteen. 1,5 vuotta lapseni kuolemasta en enää tuntenut mitään, en jaksanut enää vihata. Ja se ettei tunne mitään, on vielä pahempaa. Nyt vähitellen alan tuntemaan jotain, surua, välillä vähän iloa, sitten taas surua. Suurin tuska on helpottanut jo muutama vuosi sitten. Särkyneen sydämen kanssa on vaan opittava elämään. Nytkin tuntuu pahalta kun kirjoitan tätä 💔
Jotain samanlaista olen käynyt läpi, miehenä, en löytänyt kumppania, en kyllä hakenut apuakaan, katkeroiduin ja... Kuuluisat kolme pistettä.
Sittemmin olen rakentanut elämäni tälle pohjalle, loppuelämä yksin, katkeruus on poissa, kaipuu on poissa, masennus iski vasta pitkään luopumisen jälkeen, joten ihan samalla platformilla ei kävellä.
Suru on tuttua, mutten ehkä enää osaa siitä keskustella...
Voimia teille, ketkä olette kirjoittaneet tänne 💖
Up